On melko hämärää ja myöhä, mutta silti huomaan istuvani yhä uudelleen ja uudelleen työpöytäni ääressä tai sängyssä ajattelemassa peruskouluani. Miksikö? No, minua kiusattiin koko ala-aste ja sama älytön touhu jatkui yläasteellani, tosin isommissa ympyröissä. Seuraukset ovat olleet sen mukaiset; tunnen olevani aina jollain tapaa viallinen. Aina on jokin pielessä: milloin luonne, milloin ulkoinen olemus ja milloin muuten vain surkea tapaus.
Syy on yksinkertainen: olen koulukiusattu ihminen, jota piiskattiin henkisesti koko peruskoulu ja sen seurauksena minulla on huono itsetunto, itseluottamus ja itsevarmuus, esiintymispelko sekä taitojeni vähättelykyky. Kaiken tämä joudun kestämään yhden ainoan henkilön päähänpistosta alkaa kiusata minua. Olen hylkiö, näin ainakin tunnen sen. Kiusaaminen olisi voitu lopettaa, mikäli alakoulun en rehtori olisi nähnyt vaaleanpunaisten lasiensa läpi kiusaajani sellaisena, kuin hän oli. Häijy, ilkeä ja häikäilemätön. Samalla myös inhokkini, tietenkin.
Kiusaamisen seuraukset näkyvät vieläkin, yli 12 vuotta sitten alkaneesta henkisestä väkivallan kierteestä, joka päivä. Milloin en haluaisi mennä ulos ovesta, koska näytän kaamealta petolinnulta. Tai milloin itseluottamukseni on nollassa ja sinä päivänä minut näkee harmaana. Ei kirjaimellisesti, mutta olemuksellisesti. Monet kerrat katseeni on maassa, koska pelkään ihmisten katseita. Pelkään niitä ihan mielettömästi!
Mitäkö pelkään? Arvostelua. Niitä ilkeitä katseita, jotka kielivät minun olevan matalammalla, kuin maan mato ja sen alemmas ei pääse. Että olen ihan surkimus, joka ei tiedä eikä osaa mitään. Sääliä. En tarvitse sitä, muut eivät säälimisellään auta. Paheksunta. Ulkomuodon mulkoilu. En voi sille mitään, jos satun olemaan laiha enkä liho, vaikka ennemmin olisin 60-kiloinen lihapulla kuin alle sen kilomäärän omaava talvella paleleva riisitikku!
Monta kertaa kysyn itseltäni samat asiat: Onko minut tuomittu tällaiseen elämään? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisiko se muuttanut mitään? Miksi en ystävystynyt muiden kanssa? Olenko ikuinen vanki traumassani? Vastaan aina saman: en tiedä. Joskus jään miettimään missä olisin nyt, jos olisin ollut vaikka suosittu?
