Pitkästä aikaa kirjoitan tänne. Halusin vain... noh, kirjoittaa tyhjälle yleisölle että mun kaappimörkö on totta.

Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Mä käytän siitä sanaa mörkö. 

Pikainen faktapohjustus (mielenterveysseura.fi)

* Kaksisuuntainen mielialahäiriö eli bipolaarihäiriö, ennen käytetty nimeä maanis-depressiivisyys. Pitkäaikainen ja vahvasti perinnöllinen. 

* Mörköä luonnehtii normaalista poikkeavat mielialavaihtelut: masennus- ja maniajaksot, joiden lisäksi on myös sekamuotoisia jaksoja. Ne vaihtelee. Välillä on lieviä oireita ja joskus ei ollenkaan. 

MANIA

* Vaiheen aikana voi tuntea erittäin voimakasta ja epärealistisen hyvää oloa useita viikkoja ja jopa kuukausia. 

* Manijaksoja leimaa usein harkintakyvyn puute. Häiriöstä kärsivä saattaa tehdä asioita, jotka tuottavat hänelle tai läheisille runsaasti vaikeuksia. Esim. sotkee raha-asiansa tai käyttäytyy seksuaalisesti riskialttiisti. Voi tulla ongelmia perheen, työn ja poliisin kanssa. 

* Maaninen käyttäytyminen ei välttämättä ole iloista, vaan varsinkin nuorella ihmisellä mania voi näkyä aggressiivisena kiihtymyksenä. Tätä jaksoa elävät eivät koe, että mikään olisi vialla. 

MASENNUS

* Ei hakeuduta hoitoon ensimmäisten oireiden ilmaantuessa. Hoitoon hakeutumisen syy on yleensä pitkäkestoinen ja vaikea masennusjakso. 

* Mörköön liittyvät masennusjaksot ovat maniajaksoja yleisempiä. Jaksot ovat samantapaisia kuin vakavasta masennuksesta kärsivän ihmisen masennustilat. 

* Jakson aikana koetaan syvää väsymystä ja keskittymiskyvyn puutetta, unihäiriöt ovat tavallisia. 

* Mielessä voi liikkua arvottomuuden ja syyllisyyden tunteita, myös ajatuksia kuolemasta. Maniajaksojen seurauksena voi olla vaikeuksia taloudellisten asoiden ja ihmissuhteiden kanssa, nämä vain pahentavat syyllisyyden tunteita. 

SEKAMUOTOINEN JAKSO

* Sairausjaksot voivat olla sekamuotoisia, jolloin esiintyy yhtä aikaa sekä masennusta että maniaa. 

* Jakso voi olla erityisen tuskallinen, sillä ajatustoiminta on hyvin kiihtynyttä mutta ajatukset masentuneita. 

***

Okei, fakta on tuossa. Mä elän ton faktan kanssa. Joka hemmetin päivä. Eikä se ole mukavaa. Maniavaiheessa en muistaakseni ole tehnyt mitään erityisen tyhmää, mutta joitakin joista en todellakaan ole ylpeä. Masennusvaiheessa makasin sängyn pohjalla enkä päässyt ylös. Ahdisti helvetisti enkä todellakaan kokenut olevani mitään. Saatan tehdä tai sopia juttuja hetken mielijohteesta. Jälkikäteen ahdistaa, että mitä helvettiä olen tehnyt? Nytkin menin lupaamaan meneväni Turkuun jonkun artistin musavideon kuvauksiin. Viimeksi aamuyöllä se ahdisti älyttömästi. Mitä jos mä mokaan? Tai jos mä olen muutaman tunnin todella epämukavasti, väärässä seurassa, että osaanko nauttia kuvauksista? 

Mä saatan kans luvata jotakin ja seuraavana päivänä oon tyystin unohtanut, mitä tuli luvattua. Mä tarvin muistuttamista, en unohtele tahallani, mut aivojen välittäjäaineet on vaan tosi laiskoja. En mä unohtele ilkeyttäni, että "ähäkutti siitä saitte", vaan se on sellaista, että jotakin on unohtanut mutta ei muista mitä tai sitten se katoaa muistista, aivan kuin en olisi koskaan sopinutkaan mitään. 

Opettelen elämään tämän kanssa, se on vaikeaa. Ärsyttävää. Ahdistavaa. Silti mä elän.

Koitan muistaa sanoa mun läheisille, että en olisi tässä ilman heitä. Ties vaikka olisin tehnyt itselleni jotakin ja päätynyt ties mihin. Ojanpohjalle, mullan alle... putkaan. Johonkin muualle. En istuisi nyt ja kirjoittaisi tyhjälle yleisölle. Mun läheiset on aivan ihania ihmisiä, koska ne jaksaa mua. Ne rakastaa. Mä rakastan. Mun vanhemmat ja isoveli ovat ihania, majoittavat minut vaikka mulla on omakin koti, jossa en kykene nyt olemaan. Koska se ahdistaa, tyhjä ja hiljainen koti. Ne on sanoneet mulle, että voin olla heidän luona niin kauan kuin tarvitsen. 

Parhaiten mua ymmärtää äiti. Hän kans elää tällaisen helvetin kanssa. Joka ikinen päivä. 

~ Elizabeth

Elossa ollaan, edelleen sairaslomalla.

Työhönpaluu tuskin tapahtunee ennen kesää, ahdistaa ajatuskin lähteä töihin. Hui kamala. Riittää, kun käyn lähi-Prismassa kaupan kassalla, niin johan alkaa taas ahdistaa. Pakko päästä pois. Rintaa puristaa ja kynnet porautuu ihoon nyrkissä. En voi tälle mitään, vika on korvien välissä enkä mahda mitään sille. Päässähän tää vika on, ei missään muussa. Tää on mun mörkö, luuranko, salaisuus jota peitellään. On vaan opittava elämään tämän mun mörön kanssa, kun en mä tätä saa ikinä poiskaan. 

Ei tää korvien välissä oleva sairaus, ei se parane.

Mun ja mörön pitää vaan löytää se kultainen keskitie, ettei tähän yhteiseloon tulis säröjä - muuten mä murenen. Sain tietää mörön olemassaolosta hetki sitten vaikka ollaan aina eletty yhdessä. Tarkemmin en kerro, mutta mä sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja nousi epäilys tästä mun kaappimöröstä. Testien mukaan tämä kaikki on totta. Se ei ole unta. Lääkkeitä olen kans popsinut, ne on auttanut mua helvetin paljon. Arki on edelleen haastavaa, henkisesti raskasta ja joskus on vitun paha olo. Ne, jotka ei tiedä näistä mitään, ei voi myöskään sanoa millaista arkea on elää näiden kahden kanssa.

Mulla on siis keskivaikea masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Noin, nyt se on virallista, julkista ja - niin vapauttavaa. 

Toisesta paranee, toisesta ei koskaan. Masennuksesta voi parantua, mutta mun mörkö on ja tulee olemaan mun kanssa yhteisellä tiellä, kunnes Viikatemies saa mun osoitteen. Kyllä, mä pelkäsin jossain vaiheessa ihan kauheasti. En kuolemaa, vaan että sekoan. Pelkäsin, että mä masennun niin pahasti, että teen itelleni jotain. Lähipiiri ymmärsi huolestua, kun olin kiukkuinen ja suunnilleen haistattelin vittua kaikille. Plus en syönyt ja nukuin liian vähän. Suurin kiitos lähtee äitilleni, koska HÄN PAKOTTI mut hoitoon. 

* PINNALLINEN PULPUTUS ALKAA TÄSTÄ - SKIPPAA, JOS ET TAHDO LUKEA *

Kuvien kaikki vaatteet on kirpputorilta, sukkahousut Tokmannilta

Two years ago- kuvassa olin värjännyt hiukseni osittain blondiksi. Sitä ennen vaaleeta olikin ollut vaan pieninä raitoina, nyt ikään kuin puoli päätä vaaleeksi kertaheitolla. No, seuraavalla kerralla sitten kokonaan blondiksi. Olin tyytyväinen, kunnes juurikasvu alkoi olemaan aika kammottava! Hiusten huono kunto ärsytti, vaikka tottakai blondaus kuluttaa hiuksia. Hoidin niitä kuitenkin, mut katkeilusta ja takertumisesta harjaan (hoitoaineesta huolimatta) en tykännyt. Annoin niiden hetken vielä kasvaa, mutta heinäkuussa 2015 kävelin kampaajalta ulos violeteissa hiuksissa. Sieltä ne sitten kasvoi ja syksyllä käväisin leikkauttamassa kuivat latvat pois. Vuosi sitten maaliskuussa värjäsin hiukset täysin punaiseksi eli käytännössä tummanpunaista. Samalla leikeltiin kuivia latvoja pois. Edellisellä värjäyskerralla lokakuussa otsahiukset värjättiin violetiksi ja muuten mustaksi. Last december- kuvassa hiukset näyttää tummilta, mutta tuo värjäyskombo siellä oli. 

Kaksi vuotta sitten kokeilin tuota samaista huulikuviollista mekkoa, mutta tunsin olon vähän hölmöksi ja vaivaantuneeksi. Mä olin silti jo aivan rakastunut helmoihin, joten päätin uskaltaa kokeilla. Ostin leokuvioisen hameenkin, sitä ei vaan koskaan ole tullut käytettyä. Meinasin kyllä jo palata tuttuun farkku ja huppari- tyyliin, mutta onnekseni rakastuin täysin naisellisuuteen. Mekkojeni määrää kaapissa en ole uskaltanut laskea, saati sitten hameiden! Kivat yläosat tai mekot vaivihkaa sujahtaa mukaan, kun kierrän kirppistä. Yksin en koskaan lähtisi, vaan tukeni äidin kanssa. 

On kyllä yksi pinnallinen asia, mitä ei kuvassa näekään. Tatuoinnit. Kaksi vuotta sitten niitä ei ollut yhtään, nyt mulla on niitä neljä. Viides on harkittu ja jokaiselle on jonkinlainen tarina taustalla. Kuvia en niistä sen enempää laita, kuvat voi bongailla täältä blogistaki ;) 

Ihanaa ja aurinkoista viikkoa

~ Elizabeth

Siitä on hetken aikaa.

Siis edellisestä kirjoituksesta. 

Pahoittelen. 

En vain ole kyennyt tähän, näpyttelemään tekstiä.

Nytkään en usko, että tekstiä tulee kauheasti. 

Kunhan vaan laitan sanoja toisensa perään. Vaikka mä kykenen tähän muutaman sanan tai lauseen kirjoittamiseen, mä en ole terve. Ilkeät ja tietämättömät ihmiset sanoo mulle, että ei saa uskoa kaikkea mitä lääkärit sanoo. Mutta ne ei tiedä, että ilman lääkärin antamaa lausuntoa mun pitäis nyt olla jo töissä.

Ne tiedä tästä helvetistä. Ne ei tiedä, että ilman lausuntoa mä en saisi sairaslomaa. 

Musta ei usko päällepäin, että mulla ei ole kaikki kunnossa. Vaikka ne tietäis, ne pitäis mua vaan heikkona tyttönä, joka laistaa työstä. Vaik ne ei oo eläny tätä helvettiä päivääkään.

Joskus mä nousen täältä.

En tänään, en huomenna enkä ensi kuussa. Jonain päivänä kyllä. Nyt oon sairaslomalla, koska mulla ei pää kestä. En muista mitään, syöminen on hiton haastavaa ja nukkuminen on ihme. Just nyt se ei haittaa mua, mulla on lupa olla minä. Mun konsultoiva sairaanhoitajakin sanoi, että nyt saan ottaa rennommin ja olla armollisempi itselleni.

Ja mä olen. Koska mulla on lupa. Koska mun on saatava olla. Koska mä tarvitsen sitä. 

~ Elizabeth

Äsken pohdin asiaa ideaalipäivä, näin työttömän näkökulmasta. Ihannepäivä, se ei ole mun todellisuus vaan haave. 

7.30 - 8.30 pitäisi nousta ylös sängystä, virkeänä ja venytellen. Sieltä sitten tassuteltaisi keittiöön yövaatteissa keittämään kahvia. Sillä välin, kun kahvi valuu pannuun, niin voisi käydä vessassa ja harjata hiukset, koska taipumus takkuiluun. Kahvia voisi sitten kaataa kuppiin joskus ennen yhdeksää. 9 - 9.30 voisi nauttia aamukahvista ja tuijottaa pihalle tai jutustella mahdollisesti miehen kanssa. Tai jos nauttii kahvia yksin, pari erää Best Fiendsiä myös avaa aivokanavat, samoin kuin lastenpiirretyt. Puoli kymmenen voisi sitten sammuttaa kahvinkeittimen ja tassutella laittamaan vaatetta päälle. Kymmeneltä alkaisi olla kutakuinkin valmis aloittamaan kirjoittamisen, mikä jatkuisi arviolta yhteen tai kahteen. Toki tässä välissä on päästävä keittämään kahvia, minkä kanssa raahautua näppäimistön eteen. Tämän jälkeen jonkinlainen ruokapolitiikka kuulostaisi hyvältä, joten vierähtää tunti jolloin kello näyttää kolmea. 15 - 16 olisi ruoan aika, minkä jälkeen on juotava ruokakahvi joten kello näyttää kutakuinkin 16.30, mikä merkitsee sitä että kirjoittaminen voi jatkua, mikäli sattuu olemaan yksin. Jos ei, niin seuranpito jatkunee 19.30 minkä jälkeen voikin höllätä loppupäivän. Tai lähteä lenkille. Illalla puol kahdeksan iltatee, niin päivä alkaa olla kivasti pulkassa. Jonkinlainen elokuva tai sarja ei kuulosta pahalta. 

Olispa kivaa, yksi päivä. En todellakaan nouse puol kahdeksalta, puhumattakaan että joisin aamukahvia yhdeksältä. Mä nousen ylös 11-13.30 aikana, koska nukahtaminen venyy aamuyölle. En saa helpolla unta, joten sängyssä pyöriskely ei kuulosta hyvältä. Tokkuraisena mä keitän kahvia tai jos olen poikakaverilla, niin hän usein keittää aamukahvit (kiitos hälle). Harvemmin teeveestä mitään tulee, mutta mä yleensä katselen sitä samalla kun juon kahvia. FOXilla on kyllä yks loisto-ohjelma, Science of Stupid. Ja Nelosen Stand Up! on kans huippu, mut se tuleekin illalla.

Netflixistä katselen kans erilaisia sarjoja, piirrettyjen lisäks Sleepy Hollow, Hemlock Grove ja Buffy. Ne mä koitan katsoa loppuun ennen kuin jatkan Dexteriä, 24:sta sekä Bonesia. Paljon on sarjoja seurannassa, mutta kauheasti en edellämainittuja katsele maratonina. Yleensä yksi jakso sitä ja toinen jakso jotain muuta. Veljen kanssa katsellaan Supernaturalia ja toisen kanssa aloitellaan Stargate Atlantista ja Gothamia. Poikakaverin kanssa ollaan tsekkailtu Agents of S.H.I.E.L.D, minkä hän on siis katsonut läpi. Ja eilen tuli löydettyä Arrow, minkä pistän katseluun Shieldin jälkeen. Mulla oli vielä ajatus, mutta se karkasi... Niin, päivällä ei ole mitään kaavaa miten se menee. Joku päivä saatan kävellä muutaman tunnin jonkun läheisen kanssa kirpputoreilla ja joku päivä katselen sarjoja ja/tai lueskelen kirjaa koko päivän. Psykiatrinen sairaanhoitajakin sanoi, että pitää tehdä sitä mistä tykkää. Mä tasapainoilen sen kanssa, yritän olla sosiaalinen ja viettää aikaa muidenkin kanssa, mutta joskus se raja ylittyy. Silloin mun on oltava yksin. Kuten nyt. 

Ei masennus ole oma valinta, se on jotakin ihan muuta. Minut se vetää sängynpohjalle ajoittain, se pistää mut raivoamaan pikkuasiasta muille ja se pistää ahdistamaan niin perusteellisesti, että ainoa pakotie ulos on itku. Äiti näkee, että hänen pikkutyttö ei pärjää ilman apua. Mä haluaisin näyttää, että mä jaksan ja oon henkisesti vahva, mutta se on vale. En todellakaan jaksa, enkä ole henkisesti vahva. Tunnen olevani heikko, riippuvainen muista. Mulla on sisällä musta möykky, minkä takia mua ahdistaa. Mä pelkään olla yksin ja pelkään olla muiden kanssa, koska ne näkee miten heikko olen. En saa kotona mitään aikaiseksi, kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä ja kaikki vaatii suurta ponnistelua. Öisin en saa unta, koska paha olo jyllää. Masennuslääkkeet ei auta, korotettu annos ei auta. Mä todella odotan lääkäriä, mä todella odotan sairaslomaa. Tällainen ihmisraunio ei pysty tekemään töitä. Halua on, voimia ei. 

~ Elizabeth

Koska talvi - okei, mun piti tehdä syksystä mutta sepä hurahti kunnolla käyntiin, siispä siirrytään talveen - alkaa virallisesti koputtelemaan ovelle, ajattelin heittäytyä luovaks ja näyttää, miten mä aion pukeutua. On muutama juttu, joita aion noudattaa - en orjallisesti, vaan järjellä. Ja koska olen hölmö, tungen naamani tänne - se ei ole niiin mielenkiintoinen, että siihen törmäisi millään aikuisviihdettömyyssivustolla *nauraa räkäset naurut ja yskii päälle*

1. Ei pelkkiä farkkuja ja huppareita 

Kyllä, vaikka olen aivan hurahtanut kello- ja (nykyään myös) kynähelmoihin, niin minäkin käytän huonona vaatepäivänä tai kiireisenä farkkuja sekä huppareita. En aina pareittain, mutta siihenkin olen sortunut. Ystäväni käyttää musta nimityksiä helmahamsteri ja sukkahousumonsteri, koska:

a) aina kirppiksillä tai muualla vaaterekkien lähellä, mä bongaan helmat ensin ja sitten lahkeet

b) koska oon sukkahousujen suurkuluttaja, käytän niitä joka päivä (paitsi keskellä kuuminta kesää). Farkkujen kaveriksi laitan joko neuleen, hupparin tai kevyen, fleecevuorisen collegetakin (siitä kuva alempana). 

Mun kaapista löytyy kyllä ihan mielenkiintoisiakin farkkuja, kuten aidosti korkeavyötäröiset (eli kangas ulottuu pikkulollojen alapuolelle) farkut, kirkkaanpunaiset, punamusta-ruutukuvioiset, tähtikuvioiset ja tummat farkut - en silti pue niitä joka päivä. Ja ah, kirotut hupparit! Vaikka neonkeltainen tai amerikan lippukuvioinen huppari onkin aika makee, niin mä vaihdan sen mieluiten neuleisiin. Oikeasti. Hupparit on joskus ihan jees, kun ne pelastaa huonon vaatepäivän, mutta muuten ne on mulle aika out (ihana sana, ihan tosi!) juttu. 

Mekko: Miss Windy Shop / Vyö: kirppis / Sukkikset: Tokmanni / Rusetti: H&M

Takki: Wish / Paita: kirppis / Farkut: Miss One / Korvikset: kirppis / Rusetti: kirppis

2. Kerrospukeutuminen

Tietenkin tän voi tehdä muutenkin kuin iänikuisella farkut ja huppari- yhdistelmällä, johon lisätään vain huivi. Ehkä paksut legginsit housujen alle. Ei. Mä aion pukeutua eripituisiin ja -tyylisiin helmoihin myös talvella (meinaan aina kirjoittaa syksyllä, mut sehän otti ja tuli, nyyh!). Ja kun alle laittaa fleecevuorilliset sukkahousut sekä päälle sukkikset tuomaan väriä, niin ei kyllä jäädy ulkona. Huivi kaulaan ja takki päälle, niin hyvä tulee. Toki kengätkin on ihan jees, ettei sukkasiltee lähde tonne lumeen hillumaan *hehe, leikin vitsikästä*

Kaikki kuvan vaatteet kirppikseltä, paitsi mustat sukkikset Tokmanni. 

Ks. edellinen.

3. Älä ole tylsä 

Ei, talveen ei kuulu pukeutua pelkästään mustaan. Väriä elämään, niin mä teen. Okei, joka päivä ei todellakaan jaksa pukeutua kuten sirkuspelle (minä), mutta joka päivä ainakin mustan kaveriksi joku väriläiskä. Vaikka persikanvärinen neule, punaset sukkikset tai valkonen neule. Kunhan ei pukeudu kuten ois hautajaisiin menossa. Yleensä pistän punaista tai liilaa huulipunaa, joka jostain syystä piristää mua ja tuo hyvälle tuulelle.

Kröhöm, toistan itseäni mutta kaikki kirppikseltä, paitsi sukkikset: H&M

Kyllä, tässäkin sama.... Hameen alla oli siniset, paksut sukkikset: H&M

4. Ole oma itsesi

Tämän lauseenhan sais tatuoida johonkin kehonosaan, jotta tän iskostaisi. Pitää muistaa olla oma ittensä eikä välittää, mitä muut sanoo. Mä ite tykkään ystävän helmahamsteri ja sukkahousumonsteri- jutusta, sehän on niin mä. Saan joskus pitkiä katseita, kun kuljen kellohelmoineni tuolla kylillä, mut paras kun ei välitä. Antaa tuijottaa, osahan saattaa töllätä ja ajatella, että on kivan näkönen. Kunnon ilkiöt kattoo ja luulee, ettei mulla ole tyylitajua, Ehkei heidän Louis Vuittonin ja Michael Korsin maailmaan mahdukaan Collectifiä tai Lady Vintagea, Heart&Roses Londonista tai Dolly&Dottysta puhumattakaan. 

Neule ja mekko: H&M / Sukkikset: Tokmanni / Sukat: kirppis

Mekko: H&M / Neule&vyö: kirppis / Kaulakoru: H&M ? / Sukkikset: Tokmanni

5. Huono vaatepäivä on jees

Okei, kiire tai se, ettei edellisenä iltana tsekannu vaatteita valmiiksi on ihan hyvä syy lähtee kylälle collegetakin, topin ja farkkujen kanssa. Tai miksei hupparinkin kanssa. Pelkästään huono päivä on mulle tarpeeks painava syy lähteä ulos petolinnun näköisenä. Tälläkin hetkellä muistutan petolintua, mutta nyt oon kyllä kipee että.... ulos en lähde tallustelemaan. Paita on musta, housut on mustat mutta mullon käheet villasukat! En siis oo ihan tylsä, hih.

Kuvassa näkyvät rytkyt kirppikseltä, paitsi: Sukkikset: Tokmanni / Villasukat: mulle tehty

Takki: Wish / Paita: kirppis / Farkut: Miss One / Korvikset: kirppis / Rusetti: kirppis

***

Loppuun vielä kuva tyylistä, jolla lähdin taannoin Lahteen Jenkkiautonäyttelyyn ja näin siellä ohimennen Pin Up Finland 2016- finalistien lisäksi mm. Molla la Donnan, Molly Moonstonen, Minnie Von Stripesin, S. Hartikaisen ja ihanan Florrie Von Cloudberryn! Okei, aluksi lähdin sinne GasMonkeyn Richard Rawleyn takia, mutta häntäpä en nähnyt... Enkä John Lindberg Triota, jota olisin halunnu nähdä mutta kukkaro ei venynyt sinne asti... No, ainakin mä yritin parhaani. Ens vuonna sitten vielä upeemmin! 

Takki: Wish / Paita: Collectif / Vyö ja kellohame: kirppis

***

TUI TUI! 

~ Elizabeth

Viikonloppuna heräsin yhteen lauseeseen: "me ollaan huolissaan susta". Mä olin aikamoisen äimistynyt. En kylläkään ehtinyt sanoa mitään, kun kuulin sen syyn: facebook- päivitykset. Kyllä, ne on ollut hieman mustanpuhuvia viime aikoina, mutta en ollut ajatellut, että joku huolestuisi niiden takia. Nehän on senhetkisiä ajatelmia, siispä vähän alakuloa ja sitä rataa. Eikö? Myönnän kyllä, että olen laitellut synkkiä tekstejä, mutta synkin lienee päivitys, minkä tein perjantaina: en päässyt kouluun, ja se nyt sattui olemaan korsi, joka katkaisi tämän kamelin selän. Myöhemmin samainen teksti kyllä lensi suoraan piiloon. 

"Sä oot sellainen, että kun sä päätät jotakin, niin silleen sä teet. Oot aina ollu." Hmm, kyllä. Hieman sen jälkeen mua käskettiin pohtimaan mun saavutuksia. Ei, mä en näe niitä. Joo, ammatti löytyy ja sen saamiseksi tein helvetisti töitä. Enää en tekisi, koska tasan kuukauden olen tehnyt ammattinimikkeellä töitä ja lopun työaikani olisin saanut ilman ammattiakin! En siis koe, että ammattini olisi mikään saavutus - ompahan taskussa ammatti, jolla voisi heittää vesilintua. Toiseksi saavutukseksi tituleerattiin niinkin arkipäiväinen asia kuin ajokortti. Siis hei, kamoon. Kellä tahansa on ajokortti - paitsi ettei ole, mutta sitähän ei nyt lasketa. Mutta sitten mua muistutettiin, että aikanaan olin satavarmasti olevani yksi heistä, joilla ei ole korttia. Uskoin olevani... Heh, nytpä vaan B- kortti kiiltelee muovisena taskussani (oikeasti haudattu lompakkoon, kuulostipa vaan kiiltäminen kivemmalta). 

Siinäpä ne saavutukset: mulla on ammatti ja ajokortti. That's all. Mä olen vaan tavallinen pulliainen, jolla on ärsyttävä tapa haaveilla. Ja kirjoittaa. Raivota, kun ne ei mene niinkuin pitäisi. Pillittää, koska on paha olla. Paeta pahaa oloa juoksemalla, kunnes oksettaa. Sietää kipua, koska kuvittelee ansaitsevansa sen ja kokee olevansa elossa. Unohtelee tärkeitä asioita, koska ei nuku eikä syö kunnolla. Kuunnella melankoliaa, koska sanat tuo kierolla tavalla lohtua. Parhaat yhtyeet tähän on Apulanta, Volbeat ja John Lindberg Trio. Keskittyä nykyään raivoisasti, koska paha olo vie keskittymisen joka ennen oli huippuluokkaa. Purkaa asioita kirjoittamalla, vaikka voisi suoraan marssia ystävien luokse ja purkaa se vaikka sitten itkemällä. Ehkä on syytä olla huolissaan? 

Seli seli seli... 

* Myönnetään, kyllä mä itken ja raivoan, kun mulla on tarpeeksi paha olla. Mä myös juoksen pahaa oloa karkuun. Juoksemalla purkaan patoutuneita tunteita, vaikka vihaisena ei saisi kuntoilla - vähät siitä. Tutun koiran kanssa juoksen yleensä niin kauan, kunnes mua alkaa oksettaa ja samalla ahdistus palaa, joten juoksen lisää. Mulla on olo, että mun on kestettävä se paska olo ja juostava vielä enemmän, kunnes oikeasti alkaa oksettaa. Siltikin, sen jälkeen mä juoksen lisää. Kunto ottaa tässä vaiheessa jo vastaan. Kyllä tiedän, ei ole tervettä mutta keksikääpä fiksumpi tapa purkaa patoumia kuin juoksemalla?

* Kipua siedän, koska joskus koen että ansaitsen sen, mähän olen nolla. Ei, en satuta itseäni tahallani. Joskus kyllä venytän lihaksia (ja nehän on jumissa!) kunnes sattuu ja näin koen olevani elossa. Venyttelyn jälkeen tosin huimaa. Tai jos mun taipumus leukojen pamahteluun tai lukkiutumiseen esim. haukotellessa, joten sehän sattuu kun ne vääntää takaisin. 

* Tosiaan, mä kyllä unohtelen tärkeitäkin asioita. Kuten vaikkapa Kelan hakemuksia. Muistan niitä hetken kunnes tieto on taas unohduksissa. Luultavasti unohdan siksi, koska mä en nuku enkä syö kunnolla. Joko uni on huonoa tai sitten nukun liian pitkään, joten harvoin aamulla oon virkeä.

* Täysfakta, josta kenties syytä olla huolissaan. Mä en syö kunnolla, siis ruokaa. Saatan hillua päivänkin syömättä, koska tulee vaan paha olo, jos syön palasenkin. Kyllä mä nälkää tunnen, mutta omaehtoisesti en syö kunnon ruokaa. Ei vaan mene alas. Paha juttu, tiedetään. Kevyt syöminen kuten jogurtti tai leipä, ne menee alas. Joskus nekin tökkii. Tänäänkään en ole syönyt kuin yhden jogurttipurkillisen, kahvilassa leivän ja vähäsen maksalaatikkoa. Saatan syödä vielä yhden leivän. Ehkä. Jos pystyn.

*  Melankolista musiikkia kuuntelemalla mä uppoudun maailmaan, jossa laulajalla on vielä paskempaa kuin mulla. Mun suosikit on Apulannan Syytteitä ja Selityksiä, Volbeatilta kaikki The Bliss/Seal the Deal- tyyppiset, John Lindbergiltä puolestaan Hell of Riden kipaleet plus kestosuosikki Don't Fade Away. 

* Keskittyminen ei tosiaan ole enää samaa luokkaa kuin kaksi vuotta sitten, vaikka aiemmin kirjoittaminen sujui vaikka pommi olis pamahtanut... 

~ Elizabeth

Facebook- kokeilu loppuu 13 päivän päästä ja mä huomasin sen, että oli tosi hankala päivittää sitä. Koska en keksinyt mitään sanottavaa, joten se siitä. Harkitsin sen änkemistä instagramiin, mutta törmäsin samaan ongelmaan plus mulla oli Lumia 435 käytössä, jonka oma IG- sovellusräpellys 6tag ei toiminu. Joten, ne kokeilut sikseen ja instagram jääköön mun toiseen puhelimeen pölyttymään... kunnes keksin käyttöä tai poistan tilin kokonaan. 

Palatakseni hukassa olevaan aiheeseen... Eli siihen, miten hukassa mä olen tällä hetkellä. Ja ei, hukassa en tarkoita että haahuilisin jossakin metroasemalla kartan kanssa. Heh, ei. 

Mä en oikein tiedä, mitä tekisin mun elämällä. Lapset ja nuoret piti olla se mun juttu, mutta nyt kun en ole päässy rääkkäämään ja heittämään pallolla päähän, niin se tuntuu kaukaiselta. Okei, lapset saattaa olla silti se juttu vaikka nyt onkin fiilis, että ei. Njää. Typerää sinänsä, että oon harkitsemassa pois alalta, joka on se mun juttu. Ehkä siksi, kun en saa töitä vaikka haen, niin pitäs olla takaportti. Noh, salaisuus - ei mulla ole! Eikä ole mitään käsitystäkään, mikä vois olla mun kakkosjuttu. Okei, kahteen ammattikorkeaan hain ja yhteen perustasoon, mutta mulla ei ole luottoa että pääsen mihinkään. Mä en luota siihen, että saan töitä. En luota siihenkään ajatukseen, että lasten komentelu ja tukkapölly raivarin kera olis mun juttu. Jos se olis, mä kai pääsisin kans? Eikö? Jos naiiveja ollaan, niin joo. 

Pää hajoo. Ei nyt palasiks ja että keräisin kohta kallon palaset lattialta. Mut sisältä, henkinen puoli. Se rakoilee. Alan uskoa, että mä nyt vain olen surkea ja siks en ole töissä. Alan uskoa, että tää ala ei ole mun. Jopa siihen, että mikään ala ei ole mun juttu. Sitä mä pelkäänkin, että mä luovutan. Osittain olen jo. Mä en jaksa enkä uskalla uskoa, että saan enää mitään töitä. Joskus tulee ihme kohtauksia ja alan pillittää. Kuuntelin Apulannan Revenge of the A.L. People sekä Syytteitä ja Selityksiä - 52 parasta- listoja YouTubesta. Ja itkin. Rääyin mukana karmealla lauluäänellä ja itkin. Oli olo, etten jaksa enää. Viime päivät mä olen harkinnut, että pitäis lähteä kallonkutistajalle. Viimeksi eilen mulle sanottiin, että pitäis lähteä terapiaan. Tosin, ihan eri aiheesta kuin itse ajattelen. Hyvinä kausina kaikki on ookoo, ei ongelmaa. Mustina kausina, no... se tiedetään. 

Mä kyllä niin vihaan olla hukassa. 

Kuva ja malli Elizabeth / Laite Samsung Galaxy S 3

Sovellus & filtteri Retrica / Jälkikäsittely Picasa

~ Elizabeth

Tässä postauksessa on sitten vaan kuvia ;) Joihinkin saatan räpeltää jotakin :) 

***

***

Mun ihana, suloinen kisuni. Väinö <3 

***

***

***

~ Elizabeth

Mä en tiedä, kuinka moni tätä blogia lukeva tai selaava ihminen kuuntelee tätä. The Baseballs. Kyllä, se on saksalainen. Otsikko on vapaa suomennos yhdestä jutusta, jonka mä paljastan tässä kohta kunhan ensin uuvutan teidät mun jorinoilla. Heh heh.

Tylsät faktat pöytään, jotka voi myös skipata jos tahtoo...

Strike! oli se ensimmäinen levy, joka näki päivänvalon 2009. Sieltä poiki monta hittiä, joista rocka and roll- versiointi Rihannan kappaleesta Umbrella lienee kiistämättä tunnetuin. Myös alunperin Katy Perryn biisi Hot 'n Cold on suhteellisen tunnettu kipale. Albumin niin kutsuttu jatko-osa nimettiin Strike! Back, johon pojat käänsivät vaivalla kappaleen Last In Line, mikä on kunnianosoitus Nylon Beatin kipaleelle Viimeinen. Biisi on samalla kunnianosoitus myös suomalaisille faneille. Strike! Back sen sijaan näki päivänvalon kesällä 2010. Strings 'n' Stripes tuli yleisön tietoisuuteen huhtikuussa 2011. Albumin tunnetuin kappale lienee 50 Centin rap-laulun Candy Shop uusi, letkeä versiointi rock and rollin tahtiin ja myös tämä levy sai jatkoa, tällä kertaa liven muodossa. Seuraavalla levyllä heittäydyttiin joulutunnelmiin, mistä albumin nimi Good Ol' Christmas antoikin alkuosviittaa. Tuolla kyseiseltä levyltä löytyy myös kunnioitettava klassikkolaulu Let It Snow. Toistaiseksi uusimmalla albumilla eli 2014 julkaistu Game Day tunnelmat palautuivat letkeään rock and roll- musiikkiin. Mo Hotta Mo Betta lienee tunnetuin kipale kyseiseltä albumilta.

Miten The Baseballs nyt hirveästi Suomeen liittyy?

Strike! oli Suomen myydyin albumi 2009 ja albumeita myytiinkin huikeat 73 626 kappaletta. Bändi kävi myös vierailulla täällä takapajulassa samaisen vuoden marraskuussa. He esiintyivät On The Rocksissa, Helsingissä ja esiintyivät myös ohjelmissa Maria! sekä Big Brother. Alkuvuodesta 2010 bändillä oli keikka kolmessa Suomen kaupungissa: Helsinki, Tampere ja Seinäjoki. Kesäkuussa he esiintyivät Kalajoen Juhannus- festareilla ja Himos- festivaalissa, Jämsässä. Heinäkuussa puolestaan bändi esiintyi mm. Yyterin Kesäfiilis- tapahtumassa Porissa, Lohjalla rantajameissa, Big Band Festivalilla Imatralla, Ruisrockissa Turussa, Kotkan Meripäivillä sekä Rockcockissa Kuopiossa ja elokuun puolivälissä Ankkarockissa, Vantaan Korsossa. Pojat ovat myös käyneet jakelemassa nimmareitaan Espoossa, Isossa Omenassa. Vuonna 2011 kolmikon keikka sijoittui lokakuulle.

Loppulörpöttelyt

Nyt, kun alkufaktat on lässytetty, voidaan jatkaa aiheesta omin sanoin. The Baseballsin kiertue Game Dayn jälkimainingeissa jäi meiltä suomalaisilta tyystin väliin, joten me sitkeät sissit emme anna moisen tapahtua uudestaan. Saksan pojat julkaisevat uuden levyn 9.9, johon otsikkokin viittaa ja alkuperin nimi juontuu tulevan albumin nimestä: Hit Me Baby. Bändi pyörähti Oluset- festareilla 9.7, mihin itse en yrittämisestä huolimatta päässyt, ja tapahtuma todisti ainakin yhden asian: meiltä Suomesta löytyy suuuri joukko faneja, jotka haluavat tämän bändin Suomeen ja kenenkä lanteisiin kolmikko ei saisi liikettä?

Hit Me Baby Tour 2016 starttaa syyskuun lopussa. Jotta me saataisiin tämä lahjakas, upea bändi Suomeen, me tarvitaan allekirjoituksia. Adressin osoite löytyy täältä.

~ Elizabeth

PS. Tiedot on kyylätty röyhkeästi WikiPediasta, vaikka osa olikin muistissa. Ainoa kuva on pöllitty adressin kanssa samalta sivulta. Nyt, kun tunnustin asian, en saa sanktioita. Kiitos nam ja kirjoittakaa, kiitos ;)

Hetki sitten käväisin sukulaisellani kahvilla. Noh, aattelin tietenkin että rupatellaan pintapuolisesti ja juon kahvit plus syön jotakin (mm. sämpylää tai kakkua tms. mitä onkaan tarjolla) minkä jälkeen lähden hilpaisemaan kotiin. 

Olin väärässä.

Totaalisesti. 

Kahvilla juteltiin pintaa syvemmältä ja kahvin jälkeen huomasin sukulaisen selän takana lapsuuteni rakkaan lautapelin. Heitän pääni pantiksi, että kovin monen suomalaislapsen ihaniin ja rakkaihin lautapeleihin ei kuulu tämä. Nimittäin Rummikub, tutummin Rummy. (Ei, se ei ole mikään kaljankittauspeli vaan kunnon lautapeli.) Mainitsin siksikin suomalaisuuden, koska peli on israelilainen numerolaatta-peli ja todella koukuttava. Aivan pakko hehkuttaa sitä. Monen vuoden jälkeen pääsin vihdoinkin pelaamaan mulle kaikkein rakkainta lautapeliä. Nostalginen fiilis tulee. Joskus peliä sai vain Israelista, mutta nykyään peli löytyy ihan vaikka Prismasta.

Pelissä ei ole yhtään elektronista härpäkettä.

Peliin kuuluu lauta (semmoinen pystyssä oleva, jalallinen musta muovilauta) ja liuta muovisia laattoja. Siinä kaikki sääntöjä unohtamatta. Jokaikisessä laatassa on numero, neljä eri väriä plus kaksi jokeria (jotka siis korvaa minkä tahansa laatan). Säännötkin on simppelit, jotka tosin oppii käytännössä helpommin. 

Pelin idea on saada lauta tyhjäksi laatoista ennen muita. Helppoa, ha? Ennen pelin aloittamista laatat sekoitetaan ja sieltä nostetaan laatta. Suurimman numeron saanut aloittaa. Sen jälkeen laatat pinotaan numeropuoli alaspäin seitsemän laatan pinoihin. Jokainen pelaaja saa kaksi pinoa. 

Laatoista muodostetaan pöydälle ryhmät. Katso kuva, jonka härskisti kaappasin netistä.

Ennen kuin pöydälle järjestetään ryhmiä, aloittaja katsoo saako hän yhtään ryhmää. Aloittaessa laattojen summan on oltava vähintään 30. Esimerkiksi: punaiset numerot 11,12,13 tai nro 10 punaisena, mustana ja sinisenä. Tämän aloituksen jälkeen ryhmiä voidaan muodostaa ja sekoittaa uudelleen, kunhan varmistaa että jokaisessa ryhmässä on oltava vähintään kolme laattaa. Aloituksen jälkeen numeoroiden summalla ei ole väliä. Jokeri korvaa minkä tahansa laatan (esim. musta 12) mutta korvatakseen jokerin korvaavan laatan (esim. musta 12), laatta tulee ottaa omalta laudalta. 

Mikäli aloittaja ei pysty muodostamaan ensimmäistä numeroryhmää, hän ottaa laattapinosta yhden ja vuoro siirtyy sille, kenellä oli toiseksi suurin luku. Näin jatkuu, kunnes pöydälle on saatu ensimmäinen ryhmä. Pelaaja ei voi sekoittaa ryhmiä ennen kuin on tuonut omalta laudalta ryhmän, jonka numeroiden yhteenlaskettu summa on vähintään 30. Tämä jatkuu, kunnes yhden pelaajan lauta on tyhjä ja näin ollen hän on voittaja. 

Kuulostaa hankalalta, mutta oikeasti on tosi simppeli. Minäkin opin pelin yli kymmenisen vuotta sitten, ja ottaa huomioon, että olin tuolloin noin kymmenen vanha ;) 

~ Elizabeth