Luin eilen yhden viime kuun jutun Iltasanomilta, joissa vapaaehtoisesti lapsettomat kertoivat saaneensa tietynlaisia kommentteja asiasta. En oikein tiedä, mistä sen revin, mutta ajatuksia lähti heräämään. Ehkä siksi, kun tunnen tällä hetkellä kuuluvani niihin. Joo, olen kuullu enemmän kuin kerran "sä oot vielä nuori, sun mieli muuttuu vielä". Oukei, mä olen nuori, 20-vuotias. Kesällä valmistuin lähihoitajaksi lasten ja nuorten erikostumisesta. Mä tykkään lapsista paljonkin, ne on suloisia viisauksineen. Silti, en halua omaksi yhtään. Mun hermot ei kestäisi 24/7 lasta, varsinkin kun mulle oma aika on tärkeää. Ja nyt.... olen joidenkin mielestä itsekäs. No joo, ehkä jollain tasolla. Mutta onko itsekästä jättää lasten hankinta, jos on hyvät perusteet ja niitä ei halua?

Okey, perusteet on mun kannalta hyvät, mutta oikein lapsirakas ja intohimoinen kotiäiti (en pilkkaa, oikeasti en) voi viitata kintaalla ja väittää niitä hatariksi. No, yksi syy on se, että vaikka mä pidän lapsista hirrmu paljon, mulla hermot riittää 6-7 tuntia, mutta yli 8 tuntia alkaa olla rankkaa. Nostan oikeasti hattua kaikille äideillle (mukaan lukien omalleni), jotka pystyy jaksamaan lastenhoidon ja kodinhoidon. Toinen syy on, että miten mä voin pitää huolta lapsesta, kun en osaa vielä kunnolla handlata elämää? Tietty, haluan käydä joskus baareissa kavereiden kanssa, ottaa yhden ja olla sosiaalinen. En kiellä, mutta sitä tapahtuu harvoin. Ei edes kuukausittain. En ole ollut humalassa.

Kolmas on perinnölliset sairaudet. Niitä en haluais kellekään. Kun pienenä ei tajunnut, miksi hengästyy helpommin kuin muut ja palautuu kauan? Miksi en jaksa? Ope painottaa, että syy on huono kunto. Miten huono kunto voi olla, jos harrastaa jääkiekkoo 3-4 kertaa viikossa? Ei, syynä ei ole kunto tai urheilun puute... vaan sydänsairaus. Yhä edelleen mua ärsyttää, kun mulla on SVT (supraventrikulaarinen takykardia). Se hankaloittaa mun elämää. En voi juosta vieläkään kunnolla ilman, että hengästyn ja sydän vetää rytmihäiriön päälle.

Neljäs on, että lapset ei ole mun elämän kiintotähti, johon pitää pyrkiä. Julmalta kuulostaa, mutta jos mä nyt väännän muksun, mä saan unohtaa unelmani. Nyt, lapsettomana, mulla on oikeus päästä kipuamaan portaita ylös kohti unelmaa. Nyt liikenevät varat menee säästöön. Silloin, jos olisi lapsi, varat menee siihen ja kituutan loppuelämäni. Nyt kun olen nuori, mä jaksan paremmin raataa ja tehdä duunia unelmani eteen.

Mitä tulee IS:n kommentteihin.

"Pahimpia ovat he, jotka väittävät, että en tiedä mitä onni on, jos en tee lasta. Ja lapsettomana elämältäni puuttuu tarkoitus. Olen hoitotyössä ja elämälläni on jo siksi todellakin tarkoitus ja mielekkyys. Totta on se, etten tiedä, mikä onni on saada lapsi ja miten se tuo mukanaan elämään uudenlaista tarkoitusta. Maksan mielelläni lapsilisiin veroja, jotta aikanaan, jos luoja suo, voin vainhainkodissa olla sitten toisten aikuisiksi kasvaneiden lasten hoidokkina hyvällä omallatunnolla. En ole mikään lapsivihaaja, mutten tahdo omia. Haluan matkustella ja olla vapaa menemään ja tulemaan vapaa-ajallani.”

Allekirjoitan tämän. Se on typerää kuunneltavaa, että elämäni on tyhjää ilman lasta. Käännän asian niin, että mun elämä ei olisi mun elämää lapsen kanssa, se oli elämää lapsen ehdoilla. Mä en suostu siihen, en halua että toiset määrää, miten mun pitää olla ja näyttää. Onhan se totta, etten tiedä mikä onni lapsi on. Mutta sekin on totta, etten halua tietää. Minäkään en vihaa lapsia, mulle riittää että saan olla veljenpojalle paras täti.

Mutta jos joku pariskunta tai yksityishenkilö haluaa olla lapsettomia/lapseton, miksei sitä iloa voi suoda heille? Miksi se ilo pitää pilata saarnaamalla omasta valinnasta? Enhän minäkään saarnaa lapsiperheille, että "voi kauhia, kun teillä on lapsia! Niitä on täällä jo liikaa."

Miettikää siitä. Kivaa keskiviikkoa!

~ Elizabeth

Ps. Kuvat on oma ottamia.