Kerran, taisin olla viidennellä, kun koulussa järjestettiin Triathlon-kilpailut. Siihen kuului uinti, juoksu ja pyöräily. Halusin olla pois, mutta valitettavasti olin uintikarsintapäivänä terve. Ja juuri parantunut jostain. Harmi. Uimahallissa ennen suoritustani pyörähdin ympäri ja jalkani osui seinään. Jalkani kolahti kovaa ja sanoin siitä opettajalle, mutta taaskaan ei se ollut hyvä. "Ei se jalka vaikuta uintiin." Ihan kuin kiusakseni, minä uimataidottomana kilpailin sellaisen tytön kanssa, joka oli pikauimari. Toisella aikaa meni puoli minuuttia, minulla kaksi ja puoli. Häpesin suoritustani. Kaksi puoli... surkeaa. Opettajan väitöksestä, ettei minulle mitään käynyt, osoittautui seuraavana päivänä vääräksi. Oikean jalkani keskimmäinen varvas oli sininen ja älyttömän kipeä! Kykenin vain vaivoin astumaan oikealle jalalleni. 

Yksi päivä oli väliä uinnista ja onnekseni sovin opettajan kanssa, että pyöräilisin mutten juoksisi. Kun en voinut laittaa painoa oikealle jalallani. Pyöräilyssä sain hyvin kiinni muut ja menin jopa ohi, mutta kaikki tuntui silti nurinkuriselta. "Mikset sä juossut? Ei se jalka voi niin kipee olla", oli yleisin kommentti ja kerrankin en välittänyt. Minulle oli tuolloin se ja sama vaikka he huutaisivat pää punaisena. Sama meno ei jatkunut seuraavana päivänä. "Sä oot ihan surkee, et voinut juosta edes kilometriä! Mä juoksin, vaikka mulla oli migreeni!" 

Migreeni-juttuhan oli täyttä roskaa, silloinhan ei puhuta. Silloin kärsitään sängyssä, toivotaan että kuolema tulee, kaikki olisi hiljaa, olisi pimeää ja viileää. Kaiken päälle, seuraavana aamuna minulla oli migreeni, kaiketi itkemisestäni illalla. Itkin aina illalla, jopa suihkussa. Itkin kaikkea sitä, mitä minun harteilleni kaatui. Kaikkea pilkkaa, halveksuntaa, haukkumista ja alentamista. Vannoin nousevani ylös sieltä joku päivä ja näyttäväni heille, että pystyn kyllä nousemaan ylös. Suunnitelmani ei saanut tuulta alleen, vieläkään. 

Triathlon-kilpailusta puhuttiin paljon, joskin aika iloiseen sävyyn. Minusta? Kaikkea samaa kuin ennenkin. Istuin yksin, milloin keinussa, milloin penkillä tai milloin pakenin koulun alueella olevaan "metsään" ja menin siellä istumaan. Itkin. Jotkut tulivat. Nauroivat, pilkkasivat. Koko koulu pilkkasi minua, koska itkin. "Tuolla se itkee! Se on ihan surkee! Itkee, byhyy byhyy!" ja päälle räkäistä naurua. Mielessäni se oli ilkeää ja pahansuopaa, että ihan itketti. Itseni puolesta. Metsäreissun jälkeen sain välitunneilla kuulla, kuinka ruma olin ja että olin surkea itkuliisa, joka oli rumempi kuin petolinnun perse. 

Ja illalla... itkin itseni uneen. Jopa unissa olin ruma, surkea, kömpelö, osaamaton, typerys ja kaikkea muuta, mitä minusta puhuttiin. En koskaan tulisi olemaan lähellekään nättiä tyttöä, tulisin aina olemaan surkimus. Kömpelö ja tunari olisin aina, enkä koskaan tietäisi mistään mitään eli toisin sanoen olisin ikäni typerys. Eniten minuun koski se, että minua haukuttiin asioista, joille ei voi mitään. Kuten ulkonäköni niin ruma kuin olla ja voi, haukuttiin. Suuri osa haukkimisista sisälsi sanan "ruma" tai "rumilus", joka sai minut ruoskimaan itseäni. Olisiko minun osani olla aina joka ryhmän se ruma jäsen? Oliko minut tuomittu tähän? Miksi? Minkä takia? En koskaan saanut tietää, miksi minua pilkattin, syrjittiin, haukuttiin ja minulle naurettiin... En voinut uskoa, että he pilkkaisivat ulkonäköni takia. Olin ujo, hiljainen muutenkin eikä kiusaaminen tehnyt minusta kuin ihmisen, joka haukkui itseään, ulkonäköään, luonnettaan ja kaikkea sitä, mitä itsessä oli.