Mur.

Inhottavaa olla taiteilija. Juuri nyt! 

Olisi jonkinlaista inspiraatiota, pientä juonenpoikasta. Tekstiä tuntuu syntyvän näytölle, kun kirjoitan turhanpäiväistä - kuten tätä. Silti, kun sen tarinan aloittaa, ei siitä tule kuin rivi paskaa. Mikään idea ei ilmaannu näytölle. Mikään taustamusiikki ei siihen vaikuta, mä kuuntelen aina tarinoidessani niin musiikkia. Tuntuu, että pää hajoaa miljooniksi palasiksi. Mikään ei oikein tunnu miltään - tän kirjoituskin tuntuu aivan hemmetin turhalta. Että kaikki ois taas melkein kuin paskaa. 

Monesti on ollut masentunut ja ahdistunut olo. Tänäänkin, kun palasin Forssasta, jossa järjestettiin 33. Pick-Nick. Nyt tuntuu lapsellisen tyhmältä, että paikan päällä innostuin kun näin viimevuotisen Pin Up Finlandin, Molla la Donnan. Että aivan se ja sama, sitten se oli siellä. Mitä sitten? Se tunne alkoi jossain ennen Lahden kylttiä, oiskohan siinä lukenu että Hollola 13 tai jotakin. Se seurasi mua tähän. Ja on läsnä edelleen. Tuntuu aivan sanoinkuvaamattoman turhalta kirjoittaa mitään ja julkaista se. En usko, että se liittyy pelkkään luomisentuskaan.

Mä pelkään.

Mä jostain syystä pelkään, että mulla todettaisiin masennus tai ahdistus, siksi kun mulla on niitä kausia. Silloin vaikka on nälkä, tuntuu aivan tyhmältä syödäkään mitään. Joskus voin helposti olla päivänkin syömättä, koska ei vain ole näläntunnetta. Saatan vain olla apaattisena ties kuinka ja kauan, ajalla ei mitään väliä. Sillon on tosi alakulonen, turha ja paska olo. Ja mä pelkään myös näyttää niitä tunteita kenenkään läsnäollessa. Päästän ne valloilleen, kun oon yksin. Mä vain oon jossain nurkassa polvilla ja itken. Koska on paha olo, mutta ei kehtaa soittaa kellekään. Koska ne on kestettävä yksin. Kuka hei jaksaa katsella itkevää muijaa? No eipä kukaan. 

En todellakaan tiedä, miksi mä edes kirjoitan tätä. Pakko vaan saada purkaa se johonkin. Mä kenties julkaisen tän, mutta heti huomenna mua alkaa taas hävettää tää vuodatus. Mua ei saa millekään kallonkutistajalle!

Kiitos ja anteeksi.

~ Elizabeth