Kolmannella aloitin jääkiekon, mutten kertonut kenellekään. Joukkueni KupuKatit oli tyttöryhmä, joten minua pelotti mennä sinne. Ryhmä osoittautui ihanaksi ja valmentajat kehuivat. Se oli uutta. Jos sain kiekon verkkoon, en kuullut heti syytöksiä pullistelusta vaan ennemmin kehua, että osasin. Että olin hyvä. Mieliala kohosi aina kolme kertaa viikossa pidettävien harjoitusten myötä, mutta koulussa olin aina se surkein. Joukkueessa yhtä hyvä. Olo oli mieletön! Jatkoin jääkiekkoa ja kerran, kun koulussa oli jääkiekkoa ja sanoin haluavani mennä mukaan, tuli tyrmäys: "Et sä mene sinne. Kyllä ne pojat osaa paremmin."  

Jääkiekkopelien myötä pääsin kaikkiaan kuuteen paikkaan: Kuusankoski, Lieksa, Savitaipale, Leppävaara, Joensuu sekä Juva. Bussimatkat taittui Puolakan busseilla. Jääkiekkoa pelasin kaikkiaan kolmannesta kuudenteen asti. Silti, harratustoiminnasta huolimatta olin aina se huonoin pelaaja, lajista riippumatta. Olkoonkin, että harrastin jääkiekkoa, silti olin huonoin. Siksi, kun en osannut enää luistella kaunoluistimilla. Hankala se oli hokkarit jalassa luistella piruetteja... "Ota seuraavalla kerralla kaunoluistimet mukaan, ettet taas jää ilman paria", kuulin opettajani sanovan, mutta jouduin sanomaan etten osannut luistella niillä enää. "Kyllä osaat, sen kuin vain luistelee. Ei se ole sen vaikeampaa." 

Ihan niin, helppo se opettajan oli sanoa! Hän ei luistellut kolme kertaa viikossa hokkareilla ja sen jälkeen kaunoluistimilla! "Unohdin" kaunoluistimeni kotiin pariin otteeseen, jotta pääsin pois koulun alueelta. Ne, joilla ei ollut luistimia, joutuivat kävelemään tietyn lenkin ja tulemaan takaisin. Kävelyilläni haudoin mielessäni kaunaa kaikkia heitä kohtaan, jotka kohtelivat minua kuin roskakasaa. Halusin kostaa heille, mutten koskaan saanut suunnitelmaani valmiiksi. Kotona raapustelin kaikenlaisia sarjakuvia missä olisin voittanut kiusaajat jossakin ja joissa opettaja kerrankin kehuisi minua. Tiesin kuitenkin, mikä olisi opettajani reaktio, jos voittaisin kiusanhenget jossakin. "Et ole hyvä, tuo on vain keskivertoa. Muut osaa kyllä paremmin, nyt on vain huono päivä."

Ei koskaan kehuja, ei koskaan kiittelyjä, ei koskaan mitään hyvää. Aina vain moittimista, aina vain alentamista, aina vain pelkkää huonoa. Jos jotain en osannut, kuulin aina pelkkää solvaamista. Jos jotain osasin, kuulin joko tyhjää tai vähättelyä. Miksen kelvannut vieläkään? Mikä minussa oli vikana? Koin aina olevani se huonoin, osaamattomin, surkein. Ja kaiken päälle sain aina pahansuopia katseita, ilkeitä huuteluja kuten: "Miten sä kehtaat tulla tänne? Sä oot ruma!" tai "Painu muualle! Sä et tänne tuu, kun oot noin ruma!" Enkä koskaan kuullut olevani kelvollinen. Olin aina se ruma ankanpoikanen, aina se typerin, surkein, turhin, nolla... en yhtään mitään. Itkin illalla itseni uneen ja aamulla päänsärky oli valtava, joten jos se ei helpottanut, jäin kotiin. Ja itkin lisää, päänsärky paheni, olo oli kammottava ja mieleni järkkymässä. 

Miten voisin olla hyvä? Miksi olen ruma? Mitä pahaa mä olen tehnyt, että aina mua haukutaan ja pilkataan? Miksi mä en voi kelvata kellekään? 

Ainoa valonlähteeni oli rakas harrastukseni jääkiekko. Siellä sain nauraa, kuulla olevani hyvä ja kelpaavani heille. Että olin hauska, mukava, opin hyvin ja yksi KupuKatit-ryhmää. Pelipaitani oli sininen ja numeroni 11, jonka perässä oli sukunimeni. Vain jääkiekossa olin hyvä, olin itsestäni ylpeä. Sain olla osana ryhmää, jossa minua ei pilkattu, mollattu, haukuttu tai minulle ei oltu ilkeitä. Elämäni oli koulussa helvettiä, KupuKateissa loistavaa.