En viittaa nyt biisiin, jos tuon niminen löytyiskin. Vaan siihen tunteeseen. En tarkota, että onnellisuus olis sitä, miten kuljetaan pää pilvissä joka päivä ja huokaillaan. Yksi sana: ei. Äitini sanoikin asian hienosti, kun kysyin häneltä onnellisuudesta: "Mä oon onnellinen vaikka me riideltäiskin sun iskäs kanssa." 

Päättelin: Onnellisuus ei riipu mielentilasta. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista. 

Myönnän, oon ollut hölmö. Oon kuvitellut, että riidellessä jompikumpi osapuolista ei oo onnellinen. Tyhmä minä. :D Aikasemmasta riitelykokemuksesta voin sanoo, että se on ihan helvetin tyhmää ja turhaa. Se vie liikaa aikaa ja ei auta mihinkään - paitsi jos riitelee asiasta.  Tähän mennessä se on tuhonnu multa parisuhteita - mistä oon jälkikäteen aika tyytyväinen. Ne ei ollukaan mua varten, joku muu on. ;) 

(c) Venusbuzz

Jos onnellisuus ei riipu mielentilasta - mistä sitten? Tunteistako?

Mielikuva: jos mä alan riitelemään mun hampuusin kanssa, se ei tarkoita että suhde ois onneton. Sanotaan, riitely puhdistaa ilmaa. Sitä se tekee, mut se voi myös myrkyttää sitä. 

Mitä se onnellisuus sitten oikeasti on? Kun kerta ei haaveksita koko päivää kuljeskelmalla pää pilvilinnoissa, niin onkohan se sitten olotila. Semmoinen fiilis, että ikään kuin palaset ois loksahtanu paikoilleen? Mulla on sellainen fiilinki, että mun elämässä on kaikki ihan okei vaikka oikeasti... aivan kaikki ei ole. Mulla on vain ihan helvetin hyvä fiilis, vaikka tuliskiin takapakkia joissain jutuissa. 

Onko se onnellisuutta? - Olla tyytyväinen omaan elämään?