Muistan vihanneeni oppitunteja, syynä kiusaajan läsnäolo. Se jos mikä, sai minut näkemään punaista ja tuntemaan alemmuutta, itseinhoa ja maan matosen tunteita. Ei mitään positiivista, ei mitään sellaista, joka olisi auttanut minua sietämään itseäni hänen läsnäollessaan. Tämä tyttö, niin niljakas ja ilkeä kuin olikin minulle, osasi näytellä enkeliä siinä samalla, kun leimasi minut paholaisen pennuksi ja käyttäytyi kuin olisi oikeutettu kohtelemaan minua huonosti. Rehtorin hyväksynnän alla tietenkin, mitä muuta rehtori näki kuin kiharapäisen blondin enkelin vaaleanpunaisten silmälasien läpi? Ei muuta. Jos rehtori katsoi minua, ne lasit olivat kaikkea muuta kuin vaaleanpunaiset. Pikemmin synkänharmaat ja mikäkö minä olin? Se päivän pilaava harmaa katurotta, joka oli syypää kaikkeen kurjuuteen ja muuhun negatiiviseen energiaan, mikä virtasi rehtorin jokaisessa solussa. Etten kelvannut. Minun osani oli kaiketi olla se katurotta läpi elämäni? 

Vihasin eniten englanninopettajaa, joka harrasti vatsatanssia. Minulle tuli hänestä mieleen pikemmin satavuotias vanha kurppa, jolla oli kroppa kuin hylkeellä ja naama kuin petolinnun perse. Vaikka, hän näytti ennemmin kukkakepiltä kuin hylkeeltä. Eniten kaikista opettajistani vihasin häntä. Tätä porkkanapää-kukkahattutätiä, joka motkotti joka virheestä... kenelle muullekaan kuin hänen surkeimmalle oppilaalleen? Minulle. Kaikkein vihatuin sana, jonka ihme kyllä osaan vielä lausua, oli sellainen kuin "particularly". En koskaan osannut sanoa sitä, vaan ängersin ja mongersin sanan ja kuulin aina saman: "Ei se noin mene. Se menee...", sitä rataa. Tai jos en osannut jotain tehtävää, motkotus oli yhtä paha. "Tuolla tahdilla et ikinä opi englantia. Turha sitä on opetella, kun ei siitä näköjään tule yhtään mitään." 

Jaa'a, ehkä olisi tullut jos rouva Rupumummo olisi viitsinyt edes kerran venyttää äärimmäisen lyhyttä pinnaansa sentillä, ehkä olisin oppinut jotakin. Mutta ei tietenkään! Huonosti oppivaan oppilaaseen on turha kuluttaa aikaa, kun samalla voi kehua muita ja moittia minua sekä lykkiä tehtäviä nenän eteen, joista en minäsurkeinotus ymmärtänyt sanaakaan. En koskaan ymmärtänyt yhtäkään lausetta, jotka luki paperissa, mitkä tyrkittiin nokkani alle. Pinnistelin ja lunttasin kirjan takaa sanoja, jotta tajuaisin asian ytimen, mutta siitäkös Rupumummo kiukustui. "Ei ne sanat niin vaikeita voi olla, että pitää kirjan takaa katsoa!" Höh, eikö ne sanat ollutkaan siellä sitä varten? No, miksi sitten? Aina, kun joku muu kuin minä katsoi kirjan takaa, se oli ihan päivänselvä juttu: sieltä saa katsoa, jos ei osaa. Mutta, antakaas olla kun edes raotin kirjan takakantta, kuului mölinä: "Et koskaan opi niitä sanoja tuolla menolla!" 

Jos jollain meni väärin, hän kuuli kannustavaa palautetta. "Kyllä ne sanat vielä onnistuu", kuulin sanottavan muille. Itse kärsin vain itsetuntoa madalluttavaa palautetta, etten koskaan opi englantia ja minun on turha koskaan yrittää oppia sitä. En kai koskaan kunnolla sitä oppinut, kun motivaatio katosi Rupumummon takia ja pelkän haukkumisen seurausta... Ihminen kuulemma oppii paremmin kun vähän moititaan. Vähän? Jos tuo oli vähäistä, mikä on sitten jo kiusantekoa? Siltä tuon opettajan tyyli opettaa tuntui... Hän ei koskaan sanonut mitään kivaa minulle ja jos osasin jotain mielestäni hyvin, palaute oli masentavaa. "No, ei se nyt niin hyvin mennyt." Kerta kaikkiaan! Miksen opi?