Kuten kirjoitin Elizabethin Siivin-sivun facebookiin (löytyy ihan blogin nimellä), on kulunu hieman aikaa sitten edellisen kirjoituksen tänne. Kyllä, sivulla on oma facebook ja sinne saatan lätkiä pieniä pätkiä tekstiä ollessani lennossa (odotellessa, autossa istuessa yms.) joita en tänne sitten laita. Kuvia en sinne kyllä saa, koska mun ihana Lumia ei suostu. No, koitan keksiä siihen jotakin. Siihen hiljaiseloon on muukin syy kuin kiire ja mun kyvyttömyys  organisoida ja prioirisoida (kirjotinkohan edes oikein?) asioita. No, kiire on yksi syy tähän. Toinen syy on stressi. 

Jep, jopa minä pää pilvissä kulkeva taivaanrannan saamaton maalari osaan stressata. Saatan myös huomaamattani vähän stressata. Rehellisesti, paljon. Liikaa ja turhaan kai, luulisin? No, mistä mä sitten ressaan? Kun en saa töitä. Mun inspiraatio tekee katoamistemppuja turhan tiuhaan, jos multa kysyttäis mutta kun ei kysytä. Kun mulla on henkisesti paha olla, mut se feikkivirne on tungettava väkisin naamalle ja näytettävä muille, että kaikki on ookoo. Vaikka kaikki ois kaikkee muuta kuin ookoo. Tai kun juoksen asioilla, oli ne omia tahi muitten. Nytkin oon kahden viikon sisään ajanut Kouvolasta Helsinkiin nelisen kertaa, vaikka kertaakaan en ole bensaa maksanut (Opel kulkee kyllä, mut miksikään käveleväksi hyväntekijäksi en ala). Sekin stressaa. Kun en saa mitään aikaan. 

Hyvin usein mä saan kokea tunteen vetää kunnon itkupotkuraivarit samalla lailla, kun pikkukersana melkein parikyt vuotta sitten, kun en saanu Muumi-tikkaria. Miksikö näin? Mun luottamus itseeni ja kykyihin on välillä alempana kuin nolla. Okei, usein. Ihan uuden ammatinvalinnankin kanssa. Miten mä voisin muka ikinä pärjätä sellaisessa koulussa, sellaisten ihmisten kanssa? Miten?! Koska mä pelkään, etten koskaan tule löytämään omaa alaa (ei, lähäri ei ollut se juttu) vaikka uusi alaharkinta herättääkin mulla vaivutettuja tunteita, että se voisi sittenkin olla mun juttu. Kaiken tämän stressin mä haluan piilottaa kaikilta, koska mä en halua näyttää kellekään miten paljon mä oikeasti stressaan, mistä kaikesta mä olen epävarma ja miksi mä olen näin helvetin heikko! Mä koitan parhaani mukaan piilottaa, vaikka mä todellakin tiedän etten mä onnistu siinä. 

Mä voisin kyllä vähän availla noita aiheita. Tiiän kyllä, oon jauhanut työttömyydestä päät läpeensä, mutta se on asia, minkä kans en vieläkään ole sinut. Mä kuvittelen, että mä oon hyvä vasta sitten, kun mulla on töitä. Helvetti, järjellä tiedän että toi ihan ihan paskaa mut sillä sisäisellä rumalla äänellä kiellän. Niimpä, eihän sitä eletä töitä varten mutta olisihan se kiva elää muulla kuin liiton rahoilla... Ihan omilla ansaituilla rahoilla. Silti, kun oon reilu 14 kuukautta etsinyt töitä ja kaikkialla tarjotaan eioota. Alkaa tulla hälläväliä- fiilis ja sen jälkeen tulee epätoivoinen ja turha fiilis. Samalla mun inspiraatio tekee ärsyttäviä katoamisia just silloin, kun olisi sitä aikaa ja intoa kirjoittaa. Saatan ajautua puuhaamaan kaikkea muuta, mut en kirjoita. Koska ei ole ideoita ja stressaan kaikesta muusta. Tämä saattaa ajaa mut henkiseen pahaan oloon, jota peittelen parhaani mukaan. Ja jos oon todella väsynyt ja yksin, mä pillitän kotona kuin mikäkin sekopää itkupilli! Hävettää edes myöntää, että mä oikeasti teen näin. Mutta teen. Ehkä pahimpia on se turha tunne, kun en saa aikaiseksi jotakin, mitä oon aikonut tehdä. Oli se siivoamista tai jotakin muuta. Silloinkin, kun este tai hidaste tekemiselle ei ole minusta kiinni. 

 

Paha paha, pinnallinen minä - häpeänkö?

Tästä eteenpäin teksti on pinnallista, ulkonäköön liittyvää pohdintaa ja kuvia

Enpä tiedä, pinnalliseksi joku saattaa sanoa, mutta pahimpina päivinä mä ihan vihaan vihaan mun peilikuvaa. En kai ikinä ole siihen tyytyväinen, koska huono itsetunto? Siinä on nytkin paljon pielessä enkä jaksa alkaa edes miettimään hyviä puolia. Okei, nykyisin ja nyt yksi: punaiset hiukset, joissa häivähdys violettia. Muuten mun pärstä saa pysyäkin kameran kuvaajapuolella. Niin siis tämä naama, josta en nyt vain tykkää. Ehkä huomenna tykkään? Tai silloin, kun päätän lopettaa negatiivisen ajattelun tästä naamasta. Vaikka joo, hymy ei ole karmeimmasta päästä ja lasit sopii naamaan, jossa on jopa aito hymy kuvan ottohetkellä. Se on sentään fakta. 

Huonoista puolista luettelemisesta ei seuraa kuin lisää huonoa. Joten ehkä mä sen sijaan koitan keskittyä hyviin puoliin tai ainakin, miten huonosta saadaan hyvää. Ja varoitus: tiedossa on pinnallista, ulkonäköön liittyvää arvostelua. Nyt, kun mä katson kuvaa, niin suhteellisen onnistunut ottaen huomioon puhelimen laatu: Lumia 520. Ja taisin muokata sitä vaaleammaksi plus lisäsin pilkut ja tekstin. Eikä kyllä viime kesänä otetussa kuvassa, jossa hymyä ei kyllä ole nimeksikään, niin siinäkään kuvassa ole mitään huonoa. Tällainen, joka on kyllä blogissa pyörähtänyt ennenkin: 

Kenties voisin koittaa olla armollisempi mun ulkokuorelle? Se vain on helpompaa sanoa kuin toteuttaa. Koen joskus olevani ruma, mutta nyt kuvia katsoessa, en tajua mistä kohdin. Joo, en meikkaa joten mun naama ei ole pakkeloitu ja viimeistelty. Huulipunaa oon opetellu käyttää ja värejäkin on oikein neljä: kirkkaanpunainen, violetti, pinkki ja viininpunainen (kirkkaampi sävy kuin violetissa). Punainen on syystäkin lemppari noista neljästä. Muuta en käytä. Osasyy on osaamattomuus ja loppusyy, koska en tykkää siitä tunteesta naamalla, kun sinne on tungettu pakkelia. Olen kyllä pohtinut sitäkin, että voisinko olla kaunis omasta mielestä, jos opettelisin huolehtimaan mun naamasta pakkelien osalta? Vai olisinko omasta mielestä silti ruma, meikillä ja ilman? Johtuuko se tosiaan muka vain koulukiusaamisesta vai olenko mä oikeasti ihan sekopää? Tai sitten on vain koitettava tulla tällä naamalla toimeen. Mikä parempaa: opeteltava pitämään tästä ihan oikeasti eikä poukkoillen hyvän ja pahan päivän eri puolin. Siksi, yksi kuva (ilman hymyä, taaskin) vielä.

Enempää en tältä illalta itsestäni irti saa, en syvällisesti enkä pinnallisesti. Kaunis kiitos ja kumarrus.

~ Elizabeth