Hei! 

En jaksa alkaa pyytämään anteeksi, koska mulla on syykin tähän hiljaiseloon: masennus, depressio. Jep, se on diagnosoitu hetki sitten. Escitalopramia olen syönyt kaksi viikkoa ja tuntuukin siltä, että ne auttaa. Fiilis on nyt mitä mahtavin. Paras tunne on, kun istun koneen ääreen ja saan jotakin aikaiseksi. Runoja en ole suoltanut hetkeen, mut en jaksa ottaa stressiä siitä. Tällä hetkellä en stressaa oikeastaan muusta kuin keskeneräisestä asiasta, jonka saan kysyttyä kaverilta heti kun näen hänet. Pariin päivään en ole nähnyt, mut no... kaikilla on oma elämä. Eikä tää mun juttu ole maatamullistava, mut sen verran henkilökohtainen etten täällä sitä jaa :) Samoin mä nauran ihan törkeen paljon enemmän kuin kesällä. Plus tuntuu, että mä vihdoin olen oma itseni. 

Pitkään aikaan en ole tehnyt näin: 
* pistänyt radiosta soimaan Negativen koko tuotantoa (nimenomaan radiosta, siihen saa 60 levyä niin... joo, siellä on muutakin kuin Jonnen rock-bändin musiikkia)
* antanut ajatusten virrata - aiemmin se aiheutti ahdistusta, koska en ollut saanut apuja tähän mielenterveysongelmaan.
* KIRJOITTANUT

Viimeiset kaksi viikkoa... oo, en osaa kuvatakaan miten hyvä fiilis mulla on ollut hyvin pitkään aikaan. On olo, että mä olen vihdoin minä. Lähipiiri sanoo, että keväästä asti oon ollut aika vaisu. Rehellisesti sanottuna mulla on mennyt päivät sekaisin etten oikein muista mitä kävi milloinkin. Kesällä oli jo sitä pahaa oloa, mut en kertonu kellekään. Pidin sen sisällä. Se oli virhe. Mä tajuan sen nyt. Kun mä alan kelaamaan aikaa taaemmas, niin nyt vasta alan hoksata miten pirun paha mun oli olla. Mua ahdisti törkeän paljon, itkin lähes viikottain (pahentuessa päivittäin, joskus tosin oli pari-kolme päivää etten) ja tärisin. Joskus mä toivoin, että maa nielaisis mut ja veisi mukanaan. Halusin vain pois. Tuolloin en voinut kuunnella surullisia kappaleita, ilman että itkin. Nyt radiosta soi Believe, vähän haikea ääni mutta mä vaan virnuilen täällä. 

Mä olen hemmetin kiitollinen mun äitille, joka pakotti mut lääkäriin. En nimittäin nukkunut, unirytmi oli hanurista, en syöny ja menetin hermoni. En voinut keskittyä mihinkään. Jos kirjoitin, en voinu kuunnella mitään. Tai jos kuuntelin, en pystyny keskittymään sanoihin. Hälyttävää, koska mun perusluonne on olla aikamoinen unikeko ja suursyömäri plus keskittyminen oli luokkaa, että pystyin kirjoittamaan ja kuuntelemaan musiikkia ilman että maanjäristyskään hetkautti sitä. Ja en yleensä suutu helpolla ellei suututa tahalleen. Lääkäri määräsi Stellaa ja lähetteen terveyskeskukseen jutteluaikoja varten. No eihän se Stella mua auttanu, en siltikää nukkunu ja samalla lääkkeellä mun veli veti unta palloon! Hoitajan kanssa varattiin aika terveyskeskukseen, jossa mut otti vastaan venäläinen lääkäri. Joo, en mä nukkumiseen saanut mitään mutta mielialaan kyllä. Ihanaa.

Koska mä en kyenny nukkumaan omassa kämpässä, mä bunkkailin lapsuudenkodissa ja viikko sitten palasin kotiin. Miten ihana tunne on olla omassa kämpässä, kuunnella musiikkia ja vaan olla! Tätäkin kun oon rustannu, niin sormet vaan näpyttelee ja mun ei tartte keskittyä erikseen. Ja radiosta soi ihana, tuttu Negative <3 Fiilistelen samalla. Mä en siltikään edelleen nuku kunnolla, mutta 4 mg:n melatoniini-resepti pitäisi tulla lääkäriltä. Mielialalääkkeitä pitääkin muistaa hakea. Tai siis eka uusia resepti. Näiden lisäksi mulle menee sama vanha tuttu sydänlääke Bisoproact plus migreeniin Miranax ja Sumatriptan Teva. En mä tunne olevani mitenkään viallinen, vaikka ikää on 22 vuotta ja lääkkeitä on määrätty viisi. So what? Mäkin olen vain ihminen. Eikä noistakaan kun kolme ole jokapäiväisiä - tai no melatoniini iltaisin. 

Näihin kirjoituksiin ja tunnelmiin

~ Elizabeth