Viidennellä ollessani aloin lintsaamaan koulusta milloin minkäkin syyn varjolla, milloin migreeni ja milloin maha kipeänä. En halunnut mennä kouluun! Kukaan ei tuolloin tiennyt, että lintsailin koulusta ja välttelin sinne menoa. Tein jopa niin, että menin kouluun kävellen ja tein koko päivän jotakin aivan muuta. Väitin kotona, että taas päivä oli samanlainen ja vastaavaa. Minua inhotti olla koulussa, pelkäsin, vihasin ja kannoin kaunaa. Typerää, eikö? Koko viitosluokka taisi olla peruskoulun helvetillisin, kurjuuksien katurottien majan siitä teki: kiusaajani sekä koko koulun henkilökunta! Eivät viitsineet puuttua epäkohtaan, joka majaili kaatopaikkarottien tavoin koulussa. Hyvin vain saa jäädä kärsimään, ei mitään väliä. Miksi vaivautua? 

Kapinoin joskin näkymättömästi, ettei huomattu. Jätin läksyjä tekemättä tahallani ja joskus koulua kohtaan tuntemani vihan ja pelon tunteiden takia unohdin, lintsailin tunneilta, en tehnyt annettuja tehtäviä, revin jopa laiskanläksylistani reissuvihkosta! Samalla, kun kapinoin koulun normeja vastaan, ne antoivat takaisin. Soittoja kotiin, reissuvihkoon viestiä, jälki-istuntoja, kaikkea tällaista. Muttei koskaan sitä, mitä kaipasin eniten: tukea ja kuuntelua. Samaa roskaa kaadettiin ja syydettiin joka tuutista: jälki-istuntoja, joihin "kilttinä" tyttönä menin, mutta jossa murjotin ja jossa tein tehtävät tahallani huonosti, jotta saisin huomiota. Mitä soitot kotiin merkitsivät? Ei mitään, ei yhtään mitään... Miksikö? Koska kotonani tiedettiin tilanteeni ja siellä sain sitä mitä halusin, kaipasin, tarvitsin: tukea, kuuntelemista ja hyväksyntää. 

Reissuvihkoon merkittiin laiskanläksylista, jonka kaikessa hiljaisuudessa revin kappaleiksi hetken mielijohteesta vihasta koulua kohtaan. Se tuntui hyvältä, tein jotakin kiellettyä. Jätin vihkon seuraavana päivänä kotiin tahallani, mutta äitini laittoi sen reppuuni, joten pari päivää "tekosestani" opettaja sai vihkon ja ihmetteli, mihin lista katosi. Valehtelin. "En mä tiedä", oli vastaus ja kohautin olkiani. Harmi vain, kun repimisjäljet näkyi ja sain jälki-istuntoa. Taas. Täysin hyödytöntä, ei mitään merkitystä. Mitä ne reissuvihkon merkinnät hyödyttivät? Ei mitään, revin osan niistäkin. Opettaja kysyi syytä, miksi revin vaikka tiesi sen! Kotona hautauduin omiin oloihini ja aloin piirtää tunteeni paperille.  

Olin (ja olen yhä) kuitenkin piirtämisessä sen verran perfektionisti, että jos se ei suju, niin tulee raivoisuus tai kiukku. Silloin kuitenkin itkin, raivosin ja revin paperin kappaleiksi. Mieleni ei kestänyt enää. Halusin kuolla! En halunnut elää enää hetkeäkään, halusin olla pois tästä maailmasta ja vain... liukua pois. En halunnut olla tässä julmassa maailmassa, jossa saan vain kärsiä, pelätä, vihata ja olla aina se huonoin. Olisin halunnut nukkua enkä koskaan enää herätä. Kuka jäisi kaipaamaan? Ei kukaan, siltä minusta ainakin tuntui. Vain laittaa silmät kiinni ja antaa kuoleman tulla hakemaan minut... pois tästä helvetistä.