Kukkuu. 

Siitä on hetken aikaa.

Siis edellisestä kirjoituksesta. 

Pahoittelen. 

En vain ole kyennyt tähän, näpyttelemään tekstiä.

Nytkään en usko, että tekstiä tulee kauheasti. 

Kunhan vaan laitan sanoja toisensa perään. Vaikka mä kykenen tähän muutaman sanan tai lauseen kirjoittamiseen, mä en ole terve. Ilkeät ja tietämättömät ihmiset sanoo mulle, että ei saa uskoa kaikkea mitä lääkärit sanoo. Mutta ne ei tiedä, että ilman lääkärin antamaa lausuntoa mun pitäis nyt olla jo töissä.

Ne tiedä tästä helvetistä. Ne ei tiedä, että ilman lausuntoa mä en saisi sairaslomaa. 

Musta ei usko päällepäin, että mulla ei ole kaikki kunnossa. Vaikka ne tietäis, ne pitäis mua vaan heikkona tyttönä, joka laistaa työstä. Vaik ne ei oo eläny tätä helvettiä päivääkään.

Joskus mä nousen täältä.

En tänään, en huomenna enkä ensi kuussa. Jonain päivänä kyllä. Nyt oon sairaslomalla, koska mulla ei pää kestä. En muista mitään, syöminen on hiton haastavaa ja nukkuminen on ihme. Just nyt se ei haittaa mua, mulla on lupa olla minä. Mun konsultoiva sairaanhoitajakin sanoi, että nyt saan ottaa rennommin ja olla armollisempi itselleni.

Ja mä olen. Koska mulla on lupa. Koska mun on saatava olla. Koska mä tarvitsen sitä. 

~ Elizabeth