Heip! 

Tänään tuli pohdittua sitä faktaa, et mä oon hidas. Etana. Maitojuna. Resiina. 

Kyllä, mä tiedostan sen varsin hyvin. En mä ole tyhmä, aion joku päivä olla suhteellisen älykkö - omalla alallani, kunhan sellaisen löydän. En mä oikeasti välitä hirveestä vauhdista - paitsi autonratissa, kun saa painaa tallan pohjaan ja auto kiihtyy siihen satasen kilometrivauhtiin. Teen asioita omalla vauhdillani - hitaasti. Mä en tiedä, onko mun kanssaeläjät funtsineet sitä mahdollisuutta, et mä oon hidas koska mä pohdin asioita.

Paljon. Ja väärissä paikoissa.

Autonratissa ei tarvis keskittyä muuhun kuin siihen ajamiseen. Ei kelata sitä, mistä sais töitä tai mille alalle soveltuisin. Jep, sitäkin oon pohtinu. Paljon. Ja siellä autonratin takana. 

Jos on tuttu paikka, missä pääsen kruisailemaan, mun ajatukset tuppaa harhailemaan. Sit kun mesta on pikkuisenkin tuntemattomampi, musiikki on heti laitettava hiljaisemmalle että voin keskittyä ajamiseen - en ylimääräiseen pohtimiseen. Myönnän, mä hidastelen. En tahallani vaan koska ajaudun pohtimaan asioita. Jos mulla on "liikaa aikaa", mä joko kirjoitan uusia tarinaideoita jolloin ajatukset tuppaa harhautumaan siitä tilanteesta missä oon tai sitten mä kelaan niitä mun mielessä. Yleensä ajaudun johonkin todellisuuden ja haavemaan rajamaille, jos ja kun mä päästän mun ajatukset lentämään. Tai jos joudun venttaaman jotakuta, mun pää lähtee omille raiteilleen.

Mä haaveilen. Hurjan paljon. Liikaa. Liian usein. Tai väärissä paikoissa. 

Oon joutunu sosiaalisiin hankaluuksiin mun hitauden takia ja tällöin oon ollut hidas, koska oon ajatunut pohtimaan. Jos mua ei jaksa yhtään vertaa kiinnostaa juttukumppanin pölötykset tai puhevauhti on aivan liian nopeaa, mä harhaudun ja hitaudun. Mä en todellakaan tee ilkeyttäni, että "hähhähhää, mua ei vois vähempää kiinnostaa paskan jauhaminen".

Saan aika usein ihmetteliviä katseita, jos oon liikkeellä kameran kanssa. Mä kun kuvaan aivan eri sfääreistä kuin monet muut. Eri kuvakulma, eri tunne ja eri syy kuvata. En yleensä kuvaa, vaan siks kun se on kivaa vaan siks, kun jokin yksityiskohta - esimerkiksi kukkanen - on kaunis, joten alan sommittelemaan kameraa eri puolille kuvakohdetta, tässä tapauksessa kukkaa. Ängen kameran eri kuvakulmiin ja kuvaan ylhäältä, sivulta, viistosti ylhäältä ja alhaalta, tai jos esine on lasipöydän päällä, niin alapuolelta. Taaskin kuvatessa mä ajaudun haavemaahan.

Taas oon hidas. Jarru. Ruostunut sarana. Riippakivi.

Aivan niin, tiedän sen. Tiedostan sen. Hyväksyn sen.

Mä en tiedä, haluaako ihmiset että oon joku hitonmoinen tehopakkaus, joka menee menee menee aina vaan eikä koskaan pysähdy esimerkiksi kuvaamaan sitä kukkaa, ei hidasta matkaansa minkään vähäpätöisen asian kuten linnunlaulun takia, jaksaa juosta sinne ja tänne, eikä siinä välissä ajatukset koskaan mene harhaan. Eihän sellainen ihminen ole minä. Monesti oon kuullut, miten mun pitäs olla nopeampi, reippaampi ja lopettaa hidastelu. Olla nopeaälyinen, ajatukset ei koskaan saa karata eikä ne ikinä karkaakaan mihinkään.

Olisinko parempi ihminen, jos oisin hitonmoinen tehopakkaus? 

Joskus osaan olla myös tehopakkaus, vaikkei uskoisi. Tuskin kukaan uskoo, jos sanon että samaan aikaan mä oon kirjoittanut tätä tekstiä, kuunnellut Negativea ja jutellut isäni kanssa. Olkoon uskomatta. Mä oon tehnyt sen. Samalla oon funtsinu tän tekstin rakennetta, että tuohon ja tuohon väli, tuo ja tuo kohta lihavoidaan, tuo kursivoidaan. 

Mä en todellakaan tiedä, haluaako ihmiset että musta tulee sellainen, joka jaksaa höyrytä aina vain, ei ikinä harhaudu ajatuksiinsa, ei kuvaile turhia juttuja, on aina ensimmäisenä joka paikassa, ei jarruta muiden lähtöä ja pystyy samalla ajattelemaan ja kuuntelemaan sekä kirjoittamaan? Haluaako? Vai kelpaanko mä tällaisena hajamielisenä, ajatuksiinsa ja tarinoihinsa uppoutuneena, joka ajoittain hidastaa lähtöä eri paikkoihin vain siksi, kun se kukka nyt on saatava kuvattua? 

~ Elizabeth

Ps. Kuvat on minun.