Heippa ja oikein hyvää vuotta 2016!

Noniin, nyt on uusi vuosi vaihtunut ja uudenvuodenlupaukset tehty.... vai onko? ;) Mä en tehnyt lupauksia, koska semmoinen on turhaa. En mä mene koko vuotta läpi lupaus mielessä. Mieluiten mä teen jotain lyhytaikaisempia lupauksia, sellaisia mitkä on helppoja pitää. Enkä helpoilla lupauksilla tarkoita lapsellisen helppoja, kuten "kävelen enemmän" tai "syön terveellisemmin". Vaan sellaisia, minkä pitäminen ei ole pakkopullaa. Monellehan tuo enemmän kävelyä tai terveellisempää syömistä- ajattelu on normaalia, ei pelkästään sellaista mitä lupaa promillen humalassa vuoden vaihtuessa ja rakettien paukkuessa. Aamulla sitten ollaan pää pöntössä, kun on paha olo. Vaikken ole uv-lupauksia tehny käsi sydämellä, niin on mullakin tavoitteita. Viime vuonna päätin liikkua enemmän, mutta se päätös sai takapakkia, kun masennuin. Ei tehnyt mieli mitään, puhumattakaan liikunnasta. Senhän tajuaa maalaisjärjelläkin. Tänä vuonna on sama ajatus; liikun enemmän jotta mä jonain päivänä kykenen juoksemaan 1500 m alle kahdeksassa minuutissa ja jonain päivänä aion juosta Cooperin. Tervesydämisille se on helpompaa, kun mun sydän on häiriöherkempi mutta kehittyy myös, joskin hitaammalla tahdilla. 

Joulun alla 17.päivä mun sydän särkyi, koska perheen upea koira Laku tuli elämänsä päähän. Mä kirjoitin runon tuonne facebookin puolellekin, mutta laitan sen tähänkin kuvan kera. 

KIITOS

Lähdit luotamme varhain, kiitos muistoista

Olit meillä kahdeksan vuotta, kiitos niistä

Et ehtinyt yhdeksää täyttää, anteeksi siitä

Et ehtinyt joulua nähdä, et kuulla rakettien pauketta

 

Pienenä pentuna meille tulit, aikuisena lähdit

Harmaalla musta kuonosi värjäytyi, olit ihana

Kissoja jahtasit, päiväsi tapasit viettää laiskotellen

Lenkilä taluttajan kumoon tykkäsit kiskoa

 

Naapurin Roope oli sun paras kamu

Kuusikin tuntia sen kanssa riehuit ulkona

Nyt Roope on poissa, niin olet sinäkin

Kiitos näistä vuosista, lepää rauhassa  Laku 

 

Lakun muistoksi oon kuunnellut (itkenyt myös), kun olen kuunnellut Demi Lovaton biisiä Let it Go. On todella tyhjää edelleen mennä lapsuudenkotiin, kun Laku ei ole enää siellä. Nyt vastassa on tyhjä ketju, aitauskin on poissa. Nyt en itke, jos biisiä kuuntelen, mut tyhjä ja kaihoisa tunne tulee yhä. Laku on kuitenkin kolmas koira, joka meidän pihalta lähtee. Ensin lähti Sami, sekarotuinen (jossa oli ainakin saksanpaimenkoiraa), mutta upea ja lempeä piski. Se antoi lasten vetää korvista ja viiksistä, antoi astua hännän päälle ja kääntää, kiskoa korvista. Sillä oli viisas katse, edelleen on ikävä tätä ihanaa rakkia. Upea Sami kuoli käärmeenpuremaan ja eläinlääkärin hoitovirheeseen. Tämän jälkeen saimme sekarotuisen terrierin, nimeltään Ransu. Tällä oli suuuri ego, uhmakas mutta kunnioitti niitä, jotka näyttivät kuka käskee. Luonnevikainen, joka käskytti heikompia. Viimeinen niitti oli se, kun Ransu kävi ilman syytä kiinni. Sen jälkeen pieni, isoegoinen terrieri lähti viimeiselle matkalle. 

Aika kultaa muistot. 

Ei joulu nyt pelkkää tuskaa ole ollut. Oli mukava joulu, lahjojakin tuli kiitettävästi. Käytännöllistä, mukavaa ja hauskaa tuli. Kerron niistä ensi postingissa, vinkkinä että pöllö sanoo huhuu. Jouluna olin aikalailla irti puhelimesta, mutta iltaisin tsekkasin pikapikaa somen ennen nukkumaanköllimistä. Onneksi ensi jouluna on yksi uusi, pieni ihminen. Minusta tulee tuplatäti ja laskettu aika on nyt huhtikuussa! Kuten olen jo kertonut, olen jo yhden muksun täti. Kohta olen toisellekin. Ensimmäinen on veljenpoika, joten nyt jännätään vaan onko tulokas poika vai tulisko jo tyttö? Yksi isoveli on isukki, kohta on toinenkin. Olen tästä aika täpinöissäni. 

En siis ole vauvakuumeen sairastuttama, onneksi! Toisaalta on aika normaalia olla innoissaan, millaisen muksun kälyni tähän maailmaan saattaa. Kuitenkin mun kolme ystävää on aivan vauvakuumeen lumoissa, joskus se on vähän creepyä. Yhdellä on ennestään jo yksi muksu, joten se on ihan jees. Toinen on tämä kälyni, joka on raskaana joten sekin on ihan normaalia. Kolmas ei ole äiti éikä raskaana, mutta silti se on ihan vauvakuumeen lumossa. Onneksi nää ystävät tietää, että mä tykkään lapsista vaikken itselleni niitä halua. Ei vaan kiinnosta hankkia omaa lastentarhaa kotiin. Jollakin hiljaisella, creepyllä tavalla mä  tykkään katsella pieniä vauvanvaatteita. Creepy minä. Kuitenkaan mua ei saa kirkumaan kuin hullu näyttämällä pinkkiä hupparia, jonka  selässä on Hello Kitty ja joka on kokoa 86. Joo... ei. 

Kahdella on myös jonkinasteista häähulluutta. Apua. Toisen ystävän vision, että missä vihitään, kuka vihkii ja mkä kirkko ym. liittyvää alan tietää pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Porukka on vitsaillut mulle, että mun miestuurilla en pääse naimisiin. Eipä se mua haittaisi. Ei se niin kiinnosta. Välillä mulla on fiilis, että oon joutunut ikäneitojen marttakerhoon, kun ystävät intoile vauvoista, häistä, leipomisesta ja neulomisesta, ja mua ei moinen kiinnosta. Siinähän intoilevat, kunhan ei mua saastuta vauvakuumeella ja häähulluudella ;) 

 

~ Elizabeth