Nyt on sellainen fiilis. En ole masentunu, kai. Mä oon alakuloinen, en depressoitunu. Tällä hetkellä. Mulla on vaan ollut sllainen turha, mitäänsanomaton olo jo jonkin aikaa. On tietenkin asioita, joista oon ollut ihan täpinöissäni ja ihan kunnolla innoissani. Mikähän?

No, mun rakkaan ja ihanan äitini viisikymppiset. Tuo ihana ihminen, joka jaksaa tukea ja neuvoa aina, olipa itse kuolemanväsynyt ja aivot tahmeat tai pirteämpi kuin aurinko. <3 Isot halit hänelle, vaikkei hän koskaan tätä tekstiä taidakaan lukea.

Ehkä.

Oon koittanut pitää pahan oloni salassa, koska mulla on tapana piilottaa se ja sen sijaan vetää roolia, että mulla ei olis koskaan paska fiilis. Että mulla oikeasti olisi kaikki kunnossa, kenenkään ei tarvis olla minusta huolissaan, kaikki olis so fucking right! Vaikka oikeasti... kuoren alta löytyy ihminen, joka vain haluais huutaa tuskaansa maailmalle ja itkeä, käpertyä kasaan ja vollottaa enemmän kyyneliä kuin Victoriassa on pisaroita. 

Mä haluan näyttää, että mä kestän mitä vain vaikka ajoittain henkisesti murrun ja pillitän omassa kaksiossani. En halua olla se säälittävä, heikko ihminen joka itkee muiden nähden. Ei, muut ei ole heikkoja jos/kun ne itkee muiden nähden. Mä olen se heikko ja säälittävä. Mulle itkeminen on merkki, etten ole tarpeeksi vahva. Että kun mä itken, tunnen itseni luuseriksi. Äsken meinasin. En antanut sille valtaa. 

Tällä viikolla murruin käydessäni vanhemmillani. Tuli paska fiilis. Sanoin äidilleni etten tykkää itsestäni. Syyksi kerroin työttömyyden. Niin, se on yksi syy. Oikeasti... mä vain en tykkää itsestäni, tietyistä piirteistä. 

Myönnän. Olen 21-vuotias enkä saa pidettyä edes itseäni kasassa muiden nähden. Mä haluan pitää itseni kasassa enkä pillittää muiden nähden. Mä olen heikko. En edes osaa perusasiioita, kuten pyykkäämistä tai ruoanlaittoa. Mä en hallitse edes mun ammattia.

Helvetti, miten mä voin pitää mun elämääkään kasassa?

Välillä on fiilis, että mun pitäis lähtee terapiaan. Fuck this shit, en mene. Sen verran itsepäinen oon, etten mä lähde mihinkään terapiaan enkä lähde keskustelee ventovieraalle ihmiselle! Mä hoidan itse omat ongelmani. Ja niitähän riittää. Nytkin on paha olo. Koitin välissä kuunnella biisiä Toisillemme kauniit, mutta en voinut kuunnella loppuun. Itku meinaa taas tulla, mutta en salli sitä.

En usko, että saisin taaskaan unta. Ei olis uutta. Se ei ole mitään stressiä, osittain se on puhdasta pahaa oloa joka purkautuu, etten näe unia. Mä nukahdan, ja yöllä pyörin vaan unissani. Mä siis nukahdan mutta nukun levottomasti. En mä silti minnekään terapiaan lähde. 

Mä tiedän, että pitäis alkaa puhumaan. Näyttää tunteita. Yksi sana: ei. Aina kun on paha olo, tulee fiilis ettei ketään kiinnosta mun ongelmat. Muilla on omiakin, miks ne mua jaksais kuunnella? Sitä paitsi, mähän oon sisarusparvesta se yks huolehtija. Ei mulla voi olla ongelmia, ja jos on, niin muut ensin. Mä en voi alkaa yhtäkkiä itkemään, en vaan voi. Mä en näytä pahaa oloa muille, joten en voi itkeäkään. Kaikki ei taida edes tietää, miten paha olo mulla ajoittain on. No, ei tietenkään tiedä. Enhän mä näytä sitä!

Monesti mä toivon, että olisin toisenlainen: vähemmän taiteellinen, enemmän käytännöllinen. Sitten mä ehkä osaisinkin jotakin. 

~ Elizabeth