Muistan vielä, kun astuin mustan Buick-merkkisen automme ovesta ulos. Piha oli täynnä lapsia, joista ajattelin saavani kivoja kavereita. Kissan viikset kankkulan kaivoon! Selässäni oli pinkki reppu, jossa poseerasi palomino hevonen. Pukeutumiseni oli samantyylistä kuin muiden. Farkut, T-paita ja lenkkarit. Silti erotuin joukosta. Miten, en koskaan tiedä. Katseeni nauliutui erääseen mukavan näköiseen tyttöön, joka ei mulkaisunsa jälkeen enää ollutkaan mukavan oloinen. Pikemminkin jonkin sortin draamakuningatar. Hänellä oli vaaleat kiharat, siniset silmät ja terävä katse. Ei kovin mukavaa siis. Heti, kun hän näki minut, kommentti kuului: "Miten sä kehtaat käyttää tollasii pussihousuja?! Ne on hirveet!" Mieleni laski alemmas, kuin lehmän häntä. Miksen kelvannut? 

Tämän päivän jälkeen aloin olemaan aivan omissa oloissani, en puhunut kenellekään ja jos joku tuli lähellekään, painoin pääni alas. Samalla kuulin, kuinka moni muu nauroi ja leikki muiden kanssa. Tunsin sisäistä raivoa: miksen minä kelvannut muiden kaveriksi tai heidän leikkeihin? Aina, kun yritin kävellä lähellekään, koko porukka siirtyi saman verran kauas. Kuulin naurua, leikin ääniä ja myös pilkkaa. Minua kohtaan. Olin aina se, jota päin huudettiin jotain ilkeää. Olipa sellainenkin syy kuin rumuus, ettei kelvannut mukaan. 

Liikuntatunneilla olin aina viimeinen valinta, syystä joka keksittiin vain minun kiusakseni. Ja paha kyllä, se toimi. Aina. Tällöin, kun minut oli pakko ottaa mukaan, istuin aina vaihtopenkillä tai olin siinä kaikkein helpoimmassa tai ääripäässä vaikeimmassa tehtävässä. Jos muita sattui, myötätunto oli aina aaltona tällaisen luona. Mutta, auta armias jos minuun sattui, silloin kaikki muut vaan nauroi ja opettajakin vähätteli: "Ei se noin paljon voinut sattua. Kyllä sinä pystyt vielä jatkamaan", kuului korviini turhan usein. Oli sellaistakin, että jos mokasi vaikkapa pallopeleissä, kaikki vaan sanoi kaikkea kannustavaa: "Ei se mitään", "Kyllä sä saat osaat" tai "Ei se ollut sun syy."

Samaa ei tapahtunut, jos minä mokasin: "Mikset sä osaa?!", "Sä oot ihan huono!" tai "Sä et enää pelaa!" Voitteko uskoa?! No, oppilailta ehkä joo, mutta opettaja! "Yritä seuraavalla kerralla kunnolla, että muutkin saa tunnista jotain irti." 

Tästä syystä aloin karttamaan näitä muka-parhaita pelaajia. En puhunut kenellekään, en suostunut sanomaan mitään edes joukkueissa. Muutaman kerran kieltäydyin, mutta siitäpä kiusaaja innostui tietenkin. Sain kuulla monia kymmeniä kertoja, kuinka huono olinkaan ja etten kelvannut enää joukkueisiin, koska en osannut mitään. Aloin uskoa tätä. Ehkä tosiaan olin niin huono joka pelissä, etten kelvannut sellaisena kuin olin. Halusin kehittyä, jotta minut huolittaisiin mukaan vielä. Jos osasin jotain paremmin kuin joku muu... sain kuulla syyttelyä. Miksikö? Että olin tahallani pimittänyt osaavani jotain. Ja että toisella oli huono päivä eikä sietänyt minun pullisteluani. Minä en pullistellut. Olin oma itseni. Enkä kelvannut! 

Aina olin se huonoin, kehnoin ja surkein, en koskaan kelvannut. Olinko todellakin niin tajuttoman surkean huono ihminen, etten ansainnut kehuja? Uskoin aina joka sanan, joka haukkumisen jonka kuulin. Seuraavilla kerroilla sanoin opettajalleni, että päätä särki tai maha oli kipeä, jotten joutuisi pelaamaan. Minut passitettiin kotiin. Tai pistettiin rehtorin toimistoon nukkumaan, jossa itkin kunnes todella sain sen päänsäryn. Olin aina kalpea, kun menin kotiin. Rupesin olemaan omissa oloissani, en halunnut puhua koulustani. Olin surkea, surkeampi ja surkein. Joka kerta.