Heh heh, Päijät-Hämeen Keskussairaala. Paljastan salaisuutesi.

Siis tästä tapauksesta on aikaa. Olin 18 -vuotias ja nyt siis melkein 22. Silti, se tapaus oli hirveä. Tai no, toimenpide, mikä tehtiin huonosti. Kyllähän siitä pieni pelko jäi tuonne takaraivoon. Eli oli uusivuosi, muistaakseni olin täyttäny marraskuussa just sen 18. Menin saunaan, missä sitten sain kohtauksen. Sydän löi hurjan kovaa - ihan kuin ois just juossut maratonin - ja minä uivelo säikähdin. Soitin mun äidille, koska sillä kans on sydämen kanssa ongelmia, joten ajattelin että osaisi auttaa. Samalla, kun puhelin hälytti, mä hörpin vettä kun ajattelin koko jutun johtuvan nestehukasta. Tunne oli aivan hirveä: sydän spurttaa todella kovaa, mutta ei mitään käryä miksi. Elämäni ensimmäinen, joskaan ei viimeinen rytmihäiriö. 

Heti alkuvuodesta mentiin äitini kanssa yksityiselle lääkärille - luotto kunnalliseen oli pohjalla. Siellä tehtiin EKG, sydänfilmi, mistä ilmeni diagnoosi: SVT, supraventrikulaarinen takykardia eli sydämen tiheälyöntisyys. Toisin sanoen pumpussani on yksi ylimääräinen johtorata, mikä lähettää vääriä impulsseja ja se aiheuttaa rytmihäiriöitä. Lääkäri sitten lähetti minut PHKS:ään, missä minulle piti tehdä leikkaus. Ei siis avoleikkausta, vaan eräänlaiset piuhat kuljetettaisiin sydämeeni ja sähköllä aiheutettaisiin rytmihäiriö. Ei tapahtunut. Kaiken kaikkiaan koko juttu kesti puoli tuntia. Siis valmisteluineen kaikkineen. Sairaalaan menin siis normaalisti, pelko takaraivossa. Minut kirjattiin sisään ja aika nopsaan olinkin jo makaamassa sängyllä sairaalavaatetuksessa. Sairaanhoitaja kertoi toimenpiteestä, että sydämeeni tehdään ylitahditus ja kertoi tarkempia tietoja. Samalla annoin luvan, että sh-opiskelija sai tulla katsomaan operaatiota. Tietenkin. Ei ollut minulta pois. 

Toimenpide oli kamala! Minut siis kärrättiin huoneeseen. Sain puudutuksen, minkä laitto sattui! No, lopuksi en tuntenut mitään. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta tunsin siis kun veitsellä tehtiin se viilto - ei se sattunut. Tai sitten kuvittelin sen. Joka tapauksessa lääkäri seisoi selin minuun ja hoitajistakaan kukaan ei tullut kertomaan, mitä tapahtuu. Yhdessä vaiheessa alkoi ahdistaa ja kuiskasinkin sen, minkä jälkeen mulle laitettiin suoraan suoneen jotain. Älkää kysykö mitä, en minä tiedä! Jossain kohtaa lääkäri vain totesi, että "ei toimi, lopetetaan". Koko toimenpide valmisteluineen kesti alle puoli tuntia. Mitä ihmettä?!

Pohjois-Kymen Keskussairaala POKSin lääkäri sen sijaan väitti, että mun sydän on normaali. Ennen holteria sain kummallisen laitteen, mikä piti pistää rinnan alapuolelle tietyllä tavalla ja painaa nappia muistaakseni viis sekuntia. Kaks häiriötä sain kiinni, mutta sairaalassa sanottiin että laitteessa on vikaa. No, holterin sain kahdeksi päiväksi, mutta senkin jälkeen ne sanoi, että holter oli rikki. Kärttämisen jälkeen sain helpotuksen: beetasalpaajaa 2,5 mg päivittäin.

Nyt oon syöny bisoproactia sen 2,5 mg päivässä ja olo on törkeän hyvä!! Aluksi pelkäsin rytmihäiriöitä, mutta nyt kuluneen vuoden aikana pelko on kadonnut. Tarvittiin siis melkein kolme vuotta, että oon päässyt nykyiseen pisteeseeni. En pelkää häiriöitä, mä vain inhoan niitä. En pelkää urheilua, mä rakastan juoksemista! Vaikka aluksi oli tosi kurja olo kymmenen metrin jälkeen. Nyt se kurja olo tulee, jos juoksen täysillä. Oon opetellut juoksemaan hetken, kävelemään ja juoksemaan taas hetken. Siihen meni aikaa ennen kuin opin sen rytmin, etten juokse ihan pökerryksiin.

Myöhemmin olen miettinyt, että olisi aika hienoa päästä puhumaan ihmisille SVT:stä, mutta ei se tule tapahtumaan. Koska mulla on esiintymiskammo. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa siitä, se onnistuu. Toivon enää enkeleitä matkalleni.

~ Elizabeth