Heips. 

Viikonloppuna heräsin yhteen lauseeseen: "me ollaan huolissaan susta". Mä olin aikamoisen äimistynyt. En kylläkään ehtinyt sanoa mitään, kun kuulin sen syyn: facebook- päivitykset. Kyllä, ne on ollut hieman mustanpuhuvia viime aikoina, mutta en ollut ajatellut, että joku huolestuisi niiden takia. Nehän on senhetkisiä ajatelmia, siispä vähän alakuloa ja sitä rataa. Eikö? Myönnän kyllä, että olen laitellut synkkiä tekstejä, mutta synkin lienee päivitys, minkä tein perjantaina: en päässyt kouluun, ja se nyt sattui olemaan korsi, joka katkaisi tämän kamelin selän. Myöhemmin samainen teksti kyllä lensi suoraan piiloon. 

"Sä oot sellainen, että kun sä päätät jotakin, niin silleen sä teet. Oot aina ollu." Hmm, kyllä. Hieman sen jälkeen mua käskettiin pohtimaan mun saavutuksia. Ei, mä en näe niitä. Joo, ammatti löytyy ja sen saamiseksi tein helvetisti töitä. Enää en tekisi, koska tasan kuukauden olen tehnyt ammattinimikkeellä töitä ja lopun työaikani olisin saanut ilman ammattiakin! En siis koe, että ammattini olisi mikään saavutus - ompahan taskussa ammatti, jolla voisi heittää vesilintua. Toiseksi saavutukseksi tituleerattiin niinkin arkipäiväinen asia kuin ajokortti. Siis hei, kamoon. Kellä tahansa on ajokortti - paitsi ettei ole, mutta sitähän ei nyt lasketa. Mutta sitten mua muistutettiin, että aikanaan olin satavarmasti olevani yksi heistä, joilla ei ole korttia. Uskoin olevani... Heh, nytpä vaan B- kortti kiiltelee muovisena taskussani (oikeasti haudattu lompakkoon, kuulostipa vaan kiiltäminen kivemmalta). 

Siinäpä ne saavutukset: mulla on ammatti ja ajokortti. That's all. Mä olen vaan tavallinen pulliainen, jolla on ärsyttävä tapa haaveilla. Ja kirjoittaa. Raivota, kun ne ei mene niinkuin pitäisi. Pillittää, koska on paha olla. Paeta pahaa oloa juoksemalla, kunnes oksettaa. Sietää kipua, koska kuvittelee ansaitsevansa sen ja kokee olevansa elossa. Unohtelee tärkeitä asioita, koska ei nuku eikä syö kunnolla. Kuunnella melankoliaa, koska sanat tuo kierolla tavalla lohtua. Parhaat yhtyeet tähän on Apulanta, Volbeat ja John Lindberg Trio. Keskittyä nykyään raivoisasti, koska paha olo vie keskittymisen joka ennen oli huippuluokkaa. Purkaa asioita kirjoittamalla, vaikka voisi suoraan marssia ystävien luokse ja purkaa se vaikka sitten itkemällä. Ehkä on syytä olla huolissaan? 

Seli seli seli... 

* Myönnetään, kyllä mä itken ja raivoan, kun mulla on tarpeeksi paha olla. Mä myös juoksen pahaa oloa karkuun. Juoksemalla purkaan patoutuneita tunteita, vaikka vihaisena ei saisi kuntoilla - vähät siitä. Tutun koiran kanssa juoksen yleensä niin kauan, kunnes mua alkaa oksettaa ja samalla ahdistus palaa, joten juoksen lisää. Mulla on olo, että mun on kestettävä se paska olo ja juostava vielä enemmän, kunnes oikeasti alkaa oksettaa. Siltikin, sen jälkeen mä juoksen lisää. Kunto ottaa tässä vaiheessa jo vastaan. Kyllä tiedän, ei ole tervettä mutta keksikääpä fiksumpi tapa purkaa patoumia kuin juoksemalla?

* Kipua siedän, koska joskus koen että ansaitsen sen, mähän olen nolla. Ei, en satuta itseäni tahallani. Joskus kyllä venytän lihaksia (ja nehän on jumissa!) kunnes sattuu ja näin koen olevani elossa. Venyttelyn jälkeen tosin huimaa. Tai jos mun taipumus leukojen pamahteluun tai lukkiutumiseen esim. haukotellessa, joten sehän sattuu kun ne vääntää takaisin. 

* Tosiaan, mä kyllä unohtelen tärkeitäkin asioita. Kuten vaikkapa Kelan hakemuksia. Muistan niitä hetken kunnes tieto on taas unohduksissa. Luultavasti unohdan siksi, koska mä en nuku enkä syö kunnolla. Joko uni on huonoa tai sitten nukun liian pitkään, joten harvoin aamulla oon virkeä.

* Täysfakta, josta kenties syytä olla huolissaan. Mä en syö kunnolla, siis ruokaa. Saatan hillua päivänkin syömättä, koska tulee vaan paha olo, jos syön palasenkin. Kyllä mä nälkää tunnen, mutta omaehtoisesti en syö kunnon ruokaa. Ei vaan mene alas. Paha juttu, tiedetään. Kevyt syöminen kuten jogurtti tai leipä, ne menee alas. Joskus nekin tökkii. Tänäänkään en ole syönyt kuin yhden jogurttipurkillisen, kahvilassa leivän ja vähäsen maksalaatikkoa. Saatan syödä vielä yhden leivän. Ehkä. Jos pystyn.

*  Melankolista musiikkia kuuntelemalla mä uppoudun maailmaan, jossa laulajalla on vielä paskempaa kuin mulla. Mun suosikit on Apulannan Syytteitä ja Selityksiä, Volbeatilta kaikki The Bliss/Seal the Deal- tyyppiset, John Lindbergiltä puolestaan Hell of Riden kipaleet plus kestosuosikki Don't Fade Away. 

* Keskittyminen ei tosiaan ole enää samaa luokkaa kuin kaksi vuotta sitten, vaikka aiemmin kirjoittaminen sujui vaikka pommi olis pamahtanut... 

~ Elizabeth